Aihearkisto: hyvinvointi

RIIPPUKEINU

Scroll down to find this entry in English.

Riippukeinu on hyvä juttu. Riippukeinuista kirjoitettiin kirjoissa, joita lapsena kannoin kirjastoautosta ja joita luin aitassa ja navetanvintillä. Vähän pistelevässä, tuoksuvassa heinäkasassa kuvittelin, miltä tuntuu painautua riippukeinuun, joka hitaasti liikahtelee tuulessa. Miten keinun kangas painautuu kehoani vasten. Kuvittelin, koska en ollut koskaan nähnyt riippukeinua saati loikoillut siinä.

Riippukeinua en ottanut puheeksi äidin kanssa. Se tuntui oudolta ja tavoittamattomalta aiheelta. Koska en oikein itsekään tiennyt millainen se on, sitä oli vaikea selittää koko ajan työtä tekeville vanhemmilleni. Riippukeinu ja maanviljelijät eivät mahtuneet samaan keskusteluun. Äiti ja isä istuivat syödessään lounasta, juodessaan kahvia, selatessaan Länsi-Savoa tai lypsyjakkaralla. Makuulle he kävivät mennessään nukkumaan. Riippukeinu ei merkinnyt työtä eikä nukkumista.

Ensimmäisen riippukeinun sain aikuisena lapsiperheen äitinä. Tai aviomies sai. Hän opetti puutarhalehden pajukurssilla Helsingissä ja kurssin järjestäjä antoi lahjaksi lehden vuosikerran, Pekka-nimisen rhododendoron-taimen ja sini-vihreäraidallisen riippukeinun. Istutimme appiukon nimisen taimen mäntyjen juurelle pihatien varteen. Hän olisi pitänyt siitä, miten mieheni metsätyötaidoillaan riuskasti lapioi istutuskuopan ja laittoi taimen maahan.

Riippukeinun paikkaa oli vaikea löytää.  Mies solmi ripustusköydet rannan koivunrunkoihin ja laittoi niihin ripustuskoukut. Riippukeinussa makoillessa ylhäällä avautui sininen taivas ja tuulessa liikahtelevat koivun oksat ja lehdet. Usein keinu kuitenkin roikkui kasaan painuneena. Liikahteli hiljaa tuulessa.

Muutaman vuoden päästä vaelsin miehen kanssa markkinoilla ja huomasin yhdellä pöydällä myynnissä olevat riippukeinut. Kahden hengen keinu.

”Ostettaisiinko?”
”Mihin se laitettaisiin?”
”Jos siihen metsän rinteeseen, talon lähelle. Mäntyjen väliin.”

Ostimme tumman turkoosin keinun, johon mahtuu kaksi ihmistä makoilemaan. Katsoimme paikan ja ripustimme keinun. Joskus se kastui sateessa. Kuivui sitten auringossa. Enemmän se roikkui toimettomana kuin käytössä. Joskus pysähdyin katsomaan sitä. Huokasin ja jatkoin töitäni.

Tuli monta kevättä ja meni monta syksyä. Muutama viikko sitten elokuussa yhtenä torstaina tulin kotiin pää täynnä kirjoittamien raporttien poukkoilevia sanoja. Pudotin työrepun lattialle ja kävelin talon läpi. Kuljin alas kuistilta ja asettauduin tyynyjen ja punaruudullisen viltin kanssa riippukeinuun. Sen reunat kiertyivät ympärilleni kuin levollisesti pitelevät kädet. Leuka laskeutui, posket pehmenivät, hartiat painuivat paikoilleen.

Lopultakin hengitys ulottui vatsaan saakka.

IMG_9808 (kopio)

HAMMOCK

Hammocks are excellent. They were written about in the books I used to bring from the bookmobile, reading them in the shed and in the hayloft. The hay was fragrant and a bit prickly, and I imagined what it would feel like to snuggle in a hammock, swaying slowly in the wind. How the canvas presses against my body. I imagined, having never seen a hammock, let alone lolled in one.

I never brought up the hammock with Mum. It seemed an odd, inachievable subject. Not exactly knowing myself what a hammock was like, I found it hard to describe it to my hard-working parents. A hammock and farmers did not fit into the same conversation. Mum and Dad only sat down to eat lunch, drink coffee, browse the paper or milk the cows. They only laid down to sleep. A hammock was related to neither work nor sleep.

I did not get a hammock until I was a grown-up, a mother. Or it was my husband who got it, actually. He was teaching a willow class in Helsinki and the organizer of the class gave him a magazine subscription, a Rhododendron called Pekka and a blue-green-striped hammock. We planted the sapling, my father-in-law’s namesake, under pine trees along our driveway. He would have liked how my husband, with his lumbering skills, briskly shovelled the planting pit and planted the sapling into the ground.

It was hard to find a place for the hammock. My husband tied ropes on the birch trunks on the lake bank, setting shackles on them. In the hammock, you could see the blue sky and birch branches and leaves stirring in the wind. The hammock often hung depleted, though. Moving softly in the wind.

After a few years, we were wandering at the fair, and I spotted some hammocks on sale at one of the tables. A hammock for two people.

”Should we buy one?”
”Where would we put it?”
”What about the slope in the woods, near the house. Between the pines.”

We bought a teal-coloured hammock with room for two. We picked a spot for it and hung it there. Sometimes it got wet in the rain. Then it dried in the sun. More often did it hang idle rather than being in use. Sometimes I stopped and looked at it, sighing and getting on with my work.

Many springs and autumns passed. A few weeks ago, a Thursday in August, I came home with my head full of recoiling words from some reports I had written. I dropped my work bag on the floor and walked through the house. I went down from the veranda, settling in the hammock with some pillows and a red-checkered blanket. The hammock drew close to me like calming hands. My chin went down, my cheeks softened, my shoulders dropped to their proper places.

At last, I could breath so deep I felt it in my stomach.

IMG_9804 (kopio).jpg

 

Mainokset
Avainsanat: , , , , , ,

VIIDAKKOPOLKU

Scroll down to find this entry in English.

Dhigurah. Malediivit.

keinu

Kukonlaulupyöräilyn ensimmäinen pysähdys auringonnousun puolella. Sinne tänne viidakkotien varteen on raivattu polku, pieni tie tai melkein oleiluaukio, josta aukeaa näkymä merelle. Tämän auringonlaskun puolen maiseman kohdalle on asennettu keinu: sellainen melkein parivuoteen kokoinen puinen lava, jota reunusti kolmelta sivulta kymmenen senttiä korkea laita. Laita on rakennettu pienasta, josta lähtee sorvattuja pikkupulikoita.

Ohi pienien, muoviverkkoaidalla suojattujen hedelmäfarmien ja muutaman puutarhan. Jätteenkäsittelyaukion sivuitse, ohi höyryävän kasan. Läpi biohazard –höyryjen. Jätetyöläinen poimii käsin muovipulloja suuriin säkkeihin – siis lajittelee. Pitkin tietä, jota suomalainen nimittää kärrypoluksi, malediivilainen ehkä reilusti mopon mentäväksi reitiksi. Poluksi muuttuvaa kulkuväylää pitkin niemenkärjen suuntaan.

polku1

Suunnilleen puolet Dhigurahin kolmen ja puolen kilometrin pituudesta on viidakkoa, jonka keskellä kohti pitkää valkohiekkaista kärkeä mutkittelee tuo kapeneva reitti. Kun polku loppuu, laitamme fillarit parkkiin pensaita vasten. Lukitseminen ei ole tarpeen: lukkoja ja avaimia ei pyörissä edes ole.

Tästä eteenpäin paljain jaloin valkoista hiekkaa pitkin.

JUNGLE TRAIL

Dhigurah. Maldives.

First stop at the sunny side, on our cock’s crow bike trip. Here and there, by the side of the jungle road, runs a little trail, like a tiny road or almost like a clearing, opening a view to the sea. A swing has been set up in the spot: a platform almost the size of a double bed, rimmed on three sides by a ten centimetre banister, built of a stave with lathed little ribs.

Past the little orchards, sheltered by plastic net fences, and a few gardens. Nearly
touching the waste treatment place, past the steaming pile. Through the biohazard fumes.

A waste worker is handpicking plastic bottles into large bags – separating, that is. Along
the road that might be named a bridleway by a Finn or a fair scooter track by a Maldivian. Along the road changing into a trail towards the point.

polku

Roughly the half of Dhigurah’s length of three and a half kilometres consists of jungle, with this narrowing route winding towards the long point with white sand. As the trail ends, we park our bikes by some bushes. There is no need to lock the bikes: they do not even have locks or keys.

From this point onwards, barefoot along the white sand.

jalathiekassa

 

Avainsanat: , , , , , , , ,

Muistoja Krakovasta: Kazimierz

Scroll down to find this entry in English.

aamiainen.jpgKrakovan juutalaiskaupunginosa Kazimierz. Tammikuussa me asuimme sen laidalla, Veiksel-joen rannalla. Airbnb-asunnon valitsimme sijainnin ja värikkäiden seinien vuoksi. Joen vastapuolelle natsit 1941 pakkosiirsivät ja ahtoivat  juutalaiset muurien sisälle ghettoon täältä varsinaiselta juutalaisten alueelta.

Kukoistava Kazimierzin kaupunginosa rappeutui ja autioitui. Siitä tuli alue, jolla ei pimeällä vapaaehtoisesti liikuttu. Nyt alue kohentuu ja rakennuksia korjataan. Paljon pieniä kahviloita ja ravintoloita. Rapistunutta kauneutta ja fiksua restaurointia.

ta_krakovaJoitakin taloja kaupunki on myynyt alihintaan ja kaiketi vähän luvatta poliitikoille. Kauppoja ei olisi saanut tehdä, koska jossain voi olla omistajien jälkeläisiä. Krakovan 70 000 juutalaisesta vain parituhatta selvisi hengissä toisen maailmansodan yli. Sodanjälkeinen  antisemitismi ja Israelin valtion perustaminen johtivat siihen, että suuri osa henkiin jääneestä  juutalaisväestöstä jätti maan. Meidän pierogi-kurssin pitäjämme Karinan vuokraisäntä asuu Israelissa. Yli 90-vuotias mies kävi kesä, pari sitten Krakovassa. Istui omistamansa talon sisäpihalla, katse kiinnittyneenä  kolmannen kerroksen asunnon suuntaan. Se vanha koti. Takaisin kaupunkiin hän ei ole halunnut palata. Muistot koko perheen menettämisestä ovat olleet liian kipeitä.

kauppa.jpgTämä yllä oleva kuva. Pikkuruinen kauppa juutalaiskorttelissa. Vanhemmanpuoleinen pariskunta. Nainen näytti kapoiselta, vähän venähtäneeltä menninkäisrouvalta. Päässä syvälle korville vedetty kirjoneulemyssy. Pitkässä mustassa takissa valkoinen nyörivyö.

Loputtomasti pieniä ja vähän suurempia vanhoja tavaroita. Kynttilänjalkoja, seitsenhaaraisia kynttelikköjä (menora), rannekoruja, riipuksia, joista yksi turkoosikivinen, postikortteja, kirjoja, ajan himmentämiä perhevalokuvia, patinoituneita nahkalaukkuja olalle tai ranteeseen, kulmista kuluneita koteloita, hopeisia käsipeilejä ja hiusharjoja.

Ostimme messinkisen kynttilänjalan ruokapöytään. Sytytän siihen valkoisen kruunukynttilän joka aamu.

5FDF4C1E-68B7-484B-966D-3FCE105783D0

You should try Karina´s pierogi class – it is a great experience https://www.airbnb.fi/experiences/373114

MEMORIES FROM KRAKÓW: KAZIMIERZ

Kazimierz, the Jewish quarter in Kraków. In January, we stayed at the edge of Kazimierz, by the banks of the river Vistula. We chose this Airbnb apartment for its location and its colourful walls. Across the river is the area, where the Nazis displaced the Jews, forcing them in a ghetto, away from the actual Jewish quarter proper, in 1941.

Once a thriving community, Kazimierz now faced declination and desertion. It became an area nobody entered voluntarily in the dark. Today, the quarter is improving and buildings are being repaired. Lots of little cafés and restaurants. Shabby beauty and clever restauration.

Versio 2

The municipality has sold a number of houses to politicians, for a song, presumably unauthorized. These deals should not have been made, having regard to potential descendants of the original owners. Of the 70 000 Jews in Kraków, a mere two thousand survived the WWII. Post-war antisemitism, as well as founding of the State of Israel, led to emigration of most of the surviving Jewish population. We attended a pierogi
class, run by Karina, whose landlord lives in Israel. The old man, over 90 years of age, visited Kraków a couple of summers ago. He sat in the patio of the house he owns, eyes fixed to the third floor apartment. The old home. He has not been eager to return. Memories of losing his entire family have been too painful.

ta_krakova_kollaasiThe middle picture. A tiny shop within the Jewish quarter. An elderly couple. The lady looked like a meagre, slightly overgrown pixie wifey. A fairisle knit cap tucked deep over her head and ears. A white twine belt on her long black coat.

An endless array of old things, some small, some a bit bigger. Candlesticks, menoras, bracelets, pendants (one with a turquoise), post cards, books, family photos dimmed by time, patinated satchels and wristlet bags, etuis a bit worn around the edges, silver hand glasses and hairbrushes.

We pick a brass candlestick to put on our dining table. I fit a white candle into it, to be lighted every morning.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , ,

Veli Thoddoo Inn on koko perheen yritys

Scroll down to find this entry in English.
tervetuloa
Lisää Thoddoon muistoja.

Veli Thoddoo Inn on perheen yhteinen yritys. Azmy johtaa ja hoitaa arkea, valmistelee ja siivoaa huoneet, tarjoilee aamiaiset, lounaat ja päivälliset, hoitaa puutarhan aloe verat ja kastelee hibiscukset. Hän opastaa vieraat rannoille, neuvoo reitit kauppoihin ja parhaille valokuvauspaikoille.

Isä on nikkaroinut huonekalut. Maalannut sisälle sijoitetut ja lakannut ulos asetellut. Yhdessä miehet huoltomaalaavat puutarhaa ympäröivän muurin, kunnostavat ovet, remontoivat sen, mitä kulloinkin tarvitsee.

puutarha1

Äiti ja yksi sisko laittavat ruokaa. Jos majatalo on täynnä, he kokkaavat ateriat majatalon omassa keittiössä. Azmy paistaa aamiaisen kananmunat. Niitä syömme puutarhan varjoisassa katoksessa, jonka suojissa istumme paljain jaloin, varpaat valkoiseen hiekkaan työnnettynä. Kun vieraita on vähemmän, äiti laittaa ruoan kotona ja tuo sen valmiina tullessaan tai laittaa isän kyytiin skootterilla kuljetettavaksi. Rakkaudella toimiva ruokalähetti.

Veljien kanssa hoidetaan yhteydet varausjärjestelmiin: Bookingiin, Expediaan ja mitä niitä nyt on. Pikkuveli kirjoittaa laskut. Yhdessä viestitellään asiakkaiden kanssa. Sisko auttaa Instagramissa.

Koko perhe pitää meistä huolta.
Se tuntuu niin hyvältä ja siihen huolenpitoon tahtoisin taas palata.

jalat.jpg

VELI THODDOO INN IS A FAMILY ENTERPRISE

More memories from Thoddoo.

Veli Thoddoo Inn is a family enterprise. Azmy is in charge, taking care of everyday business, preparing and cleaning rooms, serving breakfasts, lunches and dinners, minding the aloe veras and hibiscuses in the garden. He guides his guests to beaches, to shops, to the best photographing spots.

Dad has tinkered all the furniture. Painted the ones indoors and varnished the ones outside. Together, the two men repaint the wall surrounding the garden, mend doors, repair all the things that need fixing.

ihanuus

Mum and one of the sisters cook. The inn being full, they cook the meals in the inn kitchen. Azmy fries eggs for the breakfast. We enjoy them under the shady garden pentice, barefoot, our toes tucked in white sand. When there are less guests, Mum cooks at home and either brings the food down herself or packs it to be transported by Dad’s scooter. Food courier service run by love.

Brothers communicate with booking systems: Booking, Expedia and whatnot. Little brother writes the bills. Together they keep in touch with clients. Sister helps with Instagram.

We are cared for by the whole family.

It feels so good and I long to indulge in that care again.

vti.jpg

 

 

Avainsanat: , , , , , , , ,

Lammikoissa leikkivät lapset

Scroll down to find this entry in English.autoTakaisin Thoddoolle jälleen.

Istumme Veli Thoddoo Inn –majatalon puutarhan iltahämärässä ja puhumme sateesta. Suomalaista?

Ainakaan lämpötilasta puhuminen ei ole Thoddoolla tyypillistä. Kun vuosi sitten kysyin Azmylta lämpötilan vaihteluista sekä siitä, paljonko juuri kyseisenä päivänä oli lämmintä, hänen kasvoilleen levisi hämmästynyt ilme.
”En tiedä. Mihin sitä tietoa tarvitsee?”

Niin mihin. Lämpötila on suunnilleen sama aina, siellä 25-30 Celsius-asteen välillä. Yöllä vähän päälle 20. Säästä tai varsinkaan lämpötilasta ei puhuta. Siinä ei ole mitään puhumista.

Jatkamme juttua sateesta.
”Kun olin lapsi, me leikimme aina sateessa. Uimme katujen lammikoissa.”
Silloin kadut olivat vielä pehmeää hiekkaa ja sadevesi muodosti puhtaita lätäköitä. Silloin tarkoittaa aikaa joskus 90-luvun puolivälissä. Kertoessaan Azmy hymyilee.

Nyt saaren kaduilla kuljetetaan turistit ja turistien matkalaukut majataloihin ja takaisin satamaan kolmen penkin golf-autolla tai valkoisella pikkupakulla. Lavalla varustetun mopoauton tai pienen kuorma-auton kyytiin lastataan hedelmätarhojen reunoilta keltaiset ja vihreät papaijalaatikot. Skoottereilla suhaavat kaikki. Äidit huivi ja mustat helmat hulmuten, pienempi lapsi edessä seisten ja isompi takana äidin selkään nojaten, pienet kädet äidistä kiinni pidellen. Joskus ajaa isä ja äiti istuu kyydissä lapsen takana kädet rennosti polvilla. Pari henkilöautoakin bongaamme katoksien alla auringolta suojassa. Ajoneuvot ovat tiivistäneet kadut ja tiet koviksi, vettä läpäisemättömiksi. Lammikoiksi kerääntyvä sadevesi muuttuu ruskeaksi. Lammikkoleikeille ei heltiä enää lupaa vanhemmilta.

Kun aurinko taas seuraavana päivänä paistaa, lammikot katoavat.
Jään miettimään sitä, miten lasten leikit ovat muuttuneet.

katu

CHILDREN PLAYING IN PUDDLES

Back to Thoddoo again.

We are sitting in the garden of Veli Thoddoo Inn, in the twilight, talking about rain. Like Finns?

Temperature is, after all, an uncharacteristic topic in Thoddoo. Last year, as I asked Azmy about temperature fluctuations and about the temperature in that particular day, an astonished expression spread across his face.
”I’ve no idea. Why do you want to know that?”
Yes, why. The temperature is always roughly the same, between 25 and 30 degrees Celsius. In the night, a little over 20. Weather, notably temperature, is not discussed. There is nothing to discuss.

We go on about rain.
”When I was a child, we always played in the rain. We swam in the puddles on the street.
Streets were of soft sand back then, rain water making clean puddles. Back then means in the mid-90s.”
Azmy smiles, telling us about it.

Now tourists and their luggage are transported to the inns and back to the harbour with a three-seat golf cart or a white minivan. On orchard edges, yellow and green boxes of papayas are loaded on moped trucks or small lorries. Scooters are ridden by all. Mothers with their scarves and black hems fluttering, a smaller child standing in front of mum and a bigger one behind, leaning on her back, little hands holding on to her. Sometimes it is the dad who does the driving, mum sitting behind the child, her hands relaxed on her knees. We even spot a couple of cars, under pentices, sheltered from the sun. Vehicles have packed the roads hard, battened them down. Rain water in the puddles turns brown. Parents no more let their kids play in the puddles.

Next day, the sun is shining and the puddles disappear.
I am left wondering about how children’s games have changed.

ajelu

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

Tuulevi Viljontyttären jouluyö  

15675721_10154783480769360_5386921622139444722_o.jpgLiki puoliyö. Istun hiirenhiljaisessa, hämärässä Elämyshotellin aulassa Rantasalmella. Minun jouluuni pitää mahtua myös näitä hetkiä omien ajatusten kanssa. Perhe meni jo nukkumaan ja minä hiivin tänne. Kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että Järvisydämen väki näin sydämellisesti tekee meille muille joulua. Aamun jooga. Joulupuuro ja rusinasoppa, jota meillä muuten aina lapsuudessa tehtiin sekahedelmäkeiton sijaan. Savusaunan löylyt ja palju. Jouluruokia notkuvat pöydät. Pelejä. Kymmenet kynttilät ja takkatuli. Tämä aikatauluttomuus perheen kanssa. Luen vielä vähän.

Kirjoitin tuon kaksi vuotta sitten jouluyönä, toisena Järvisydän-jouluna. Kaksi viikkoa  sitten kävimme kolmannen kerran kokemassa joulutunnelmaa Porosalmen rannoilla. Nyt matkailualan opintojaan työn rinnalla viimeistelevä mies on yksi Järvisydämen joulun tekijöistä ja osan joulusta töissä. Solahtaa sitten vuoron jälkeen perheen seuraan. Kun muut lopulta asettuvat aloilleen, nukkumaan en malttaisi tälläkään kertaa mennä. Voisipa vain venyttää jouluyötä maisemasviitin ikkunasta hiljaisuuden valoja ja valojen värejä katsellen. Valvoa mieli levollisena.

Viinikellarin pitkä ruokapöytä. Sellainen ”herkkua on siinä monenlaista” –versio, jonka alla varmasti lymyävät tontut. Jätetään vähän paistia heillekin! Santsaan silti vielä kolmannen kerran. Viereisen pöydän ääressä samettimekkoinen pikkutyttö kauhoo neljättä kulhollista punavalkoista kerrosjälkiruokaa. Hädin tuskin ylettää. Vieressä oleva äiti laski kerrat ja rajoittaa herkuttelua. Kahvi höyryää suuressa kahvipannussa. Kaadan sitä punasaviseen mukiin. Hirsiseinän pintaa pitkin tekee mieli kuljettaa kättä niin, että jokainen mutka ja muoto tuntuu. Ravintola Piikatytössä pitkä hirsipöytä on kannettu takaisin sille oikealle paikalleen. Aamiaisella takan ääressä lämpö leviää selkää pitkin.img_0760
Luonnonkivien sisään louhitussa Järvikylpylässä raukeus aaltoilee ytimiin asti. Norppakiville olen oppinut jättämään murheita. Kuvittelen niillä loikoillessa itseni Saimaan rantakalliolle. Auringon lämmittämille. Ihmetellen veden hiomia, järven pohjasta rakennustarpeiksi nostettuja hirsiä ja luonnonkivilaattoja. Tukkisaunan pitkällä lauteella löytyy tilaa monelle perheelle. Löylyvesi sihahtaa.

Tavoitan jokaisella käyntikerralla sellaista luksusta, jota ei mitata tähtiluokituksella. Sisäistä rauhaa. Luksus on sitä, mistä on puutetta ja aika usein arjessa on puutetta rauhallisesta itsessä olemisesta. Kun hämärässä ajaa Järvisydämen mäelle ja näkee edessä avautuvan maiseman ja ympärillä tuikkivat sadat valot, mieli sujahtaa keskiaikaiseen tarinaan ja sielu astuu johonkin menneeseen Tuulevi Viljontyttären aikaan satoja vuosia sitten. Ehkä vuoteen 1658, kun Venäjän tsaari luovutti Heiskasen suvun päämiehelle 600 hehtaarin niemekkeen kiitokseksi hyvästä sotilaspalveluksesta. Silloin näille kallioisille maille perustetusta kestikievarista alkoi nykyisen Järvisydämen tarina.

lyhdyt

CHRISTMAS NIGHT OF TUULEVI, DAUGHTER OF VILJO

Nearly midnight. In the twilight, I am sitting in the whisper-quiet lobby of Hotel Järvisydän. These moments, alone with my thoughts, are an essential part of my Christmas. My family has gone to bed and I have sneaked here. I am ever so grateful to the Järvisydän crew for making our Christmas in such a hearty manner. Yoga in the morning. Rice pudding, not with fruit soup but with raisin soup, just like in my childhood. Smoke sauna and a hot tub. Tables laden with Christmas food. Games. Dozens of candles and a crackling fire. Unwinding with the family, without schedules. I will read for a bit more.

It has been two years
since I wrote that, on a Christmas night, our second Christmas at Järvisydän. Two weeks ago, we enjoyed the Christmas spirit at the shores of Porosalmi for the third time. My husband, finishing his studies in travel industry besides his job, is now one of the makers of the Järvisydän Christmas, and spends part of the holiday season  working. After his shift, he joins the family. When the others finally turn in, I am, once again, reluctant to go to bed. I wish I could just stretch the Christmas night, watching the lights of silence, colours of the lights. Awake, serene.

The long table in the Wine Cellar, with all kinds of delicacies. There must be elves lurking under the table, so let us leave some roast for them too! Still, I am going back for seconds, no, thirds. At the next table, a little girl with a velvet frock is ladling her fourth bowl of the red and white trifle. She can barely reach the table. Her mother, having counted her helpings, tries to confine her. Coffee, steaming in a large pot. I pour some into a red clay mug. There are many natural morphs and meanders on the log wall, tempting to touch. In the restaurant Piikatyttö, the long log table has been carried back to its proper place. At the breakfast beside the fire, warmth spreads along my spine.

49643145_309358463033720_3103435813518573568_nThe Lake Spa, quarried out of the natural rock, makes me utterly relaxed. I have learned to leave my worries to the Seal Stones. Lolling on them, I imagine myself on the cliffs by the lake Saimaa. Warmed by the sun. I am marveling at slates and logs, smoothed by water, lifted from the lake bottom and used as building material. On the long pew in the Log Sauna, there is room for many families. Water sizzles on the stove.

On each and every visit, I am finding luxury, one not measurable by star ratings. Inner peace. Luxury is what there is shortage of, and in everyday life, there is shortage of just being in yourself, in peace. When I drive to the Järvisydän hill in twilight, seeing the scenery in front of me, hundreds of lights twinkling around, my mind slips into a medieval story and my soul steps into a time long gone, the time of Tuulevi, daughter of Viljo, hundreds of years ago. Perhaps in the year 1658, when the Czar of Russia gave this 600 hectare headland to the Heiskanen family, acknowledging a remarkable military service. The inn founded on these rocky lands back then was the starting point of the Järvisydän story.51DDE68A-C8B2-449D-9ED8-8A211879151C

 

 

 

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

KORALLIRETKI KAATOSATEESSA

sadesää

Takaisin Thoddoolle.

Maanantaina Thoddoolla sataa. Lokakuun loppupuoli. Se on se joka toinen päivä sadetta – matalasesonki ja sadekausi. Ei haittaa. Meillä Suomessa ei ole sateella oikeastaan koskaan niin lämmintä, että märissä vaatteissa tarkenisi jatkaa fillarointia ja pysyä pihalla.

Me pakkaamme mukaan snorklausvarusteet. Tummansiniset 44-kokoiseen ja vaaleansiniset 41-kokoiseen jalkaan sopivat uimaräpylät, uimalasit ja hengitysputken. Poljemme turistien uimarannalle, riisumme trooppisessa sateessa läpimäriksi kastuneet vaatteet uikkareiden päältä ja varustauduimme riuttareissulle. Tottumattomalle snorklaajalle jää hienoa hiekkaa räpylöiden kantaosaan. Taiteilen vähän syvemmässä vedessä, riisun kumiset, tiukasti jalassa istuvat räpylät yksi kerrallaan. Karistan hiekat ja kiskon nitisevät ja vedessä vastentahtoisesti kurahtelevat räpylät uudestaan jalkaan.

Suuret, elohopeahelmiä muistuttavat pisarat hakkaavat turkoosin merenpinnan loputtomiksi kraatereiksi. Potkaisemme itsemme liikkeelle. Lämmin vesi rummuttaa selkää. Pinnan alla riutan reuna lähenee. Keltasiniset littanat, vaalearaidalliset pitkulaiset ja mustavalkoiset lättykalat uivat korallien välissä meistä piittaamatta. Läpikuultavat kalat kiiruhtavat karkuun. Tähyilen satamalaiturilla näkemääni miekan muotoista barracudaa ja litteäää, säännönmukisesti lepattavaa mureenaa. Täällä niitä ei näy. Mies bongaa kilpikonnan heti ensisnorklauksella. Mikä mäihä.

IMG_2359.jpgCORALS AND POURING RAIN

Back to Thoddoo.

Monday, it is raining in Thoddoo. It is end of October. This is the every-other-day rain, low season, rain season. Never mind. When it rains in Finland, it is hardly ever warm enough to keep on cycling and stay outdoors with your wet clothes on.

We pack along our snorkeling gear. Dark blue flippers for a 44 sized foot, light blue ones for a 41 sized one, goggles and snorkels. We pedal to the tourist beach. The tropical rain soaked our clothes, and we have taken them off and are now wearing our swimming gear. We are ready for a day trip to the reef. An unaccustomed snorkeler, I find some fine sand in the heel parts of my flippers. I balance in the slightly deeper water, take off the rubber flippers sitting tightly on my feet, one at a time. I shed the sand away and tug the squeaking flippers, gurgling reluctantly in the water, back on.

Large water drops, resembling pearls of mercury, beat the turquoise sea surface into endless craters. We kick ourselves in motion. The warm water drums my back. Under the surface, the rim of the reef is nearing. Fish, flat yellow-blue ones, oblong ones with light stripes, black and white ones shaped like pancakes, swim in the midst of corals, ignoring us. Translucent fish hurry away. I try to see the barracuda and the flat, regularly flapping moray I spotted from the quay. Here, they are not to be seen. My husband spots a turtle on his first snorkeling. What a fluke.

img_2371

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

PUUTARHASSA KASVAA  KÄRSIMYSHEDELMÄ

puutarha2.jpgVeli Thoddoo Inn –majatalon katoksen kattoa peittää joka suuntaan kurkotteleva, sormilehtinen kasvi. Kun kasvin lehti kasvaa tarpeeksi isoksi, se halkeaa kolmeksi haaraksi. Sitä halkovat eri suuntiin haarautuvat lehtiruodot, joista haarautuu yhä uusia pienten lehtiruotojen polkuja.

Lehtien lomassa pilkottavat hedelmät ovat reilun sitruunan kokoisia. Niiden yläosassa on limenvihreällä pohjalla harvassa, mutta säännöllisesti valkoisia täpliä, jotka tihentyvät alaspäin. Hedelmän alaosa on epätasaisen valkoista kuviota. Katon reunoilla roikkuvat hedelmät ovat vielä raakoja. Kypsyessään niistä tulee keltaisia. Meillä Suomessa ne myydään mustina ja kurttuisina.

Passion-hedelmä. Ei ihme, etten vuosi sitten tunnistanut niitä hedelmäkorissa. Nyt tiesin jo ja opastin (muka) asiantuntevasti miestäkin tunnistamaan isoja valkovihreitä joulupalloja muistuttavia hedelmiä.

hedelmä.jpg

Extending in every direction, a palmate plant is covering the roof of Veli Thoddoo Inn. After growing big enough, the leaf of this vine splits into three lobes with furcate veins, branching again and again into new paths of tiny veins.

The fruit, gleaming between the leaves, are the size of large lemons. On the upper part of the fruit, there are scarce, white spots, regularly condensing downwards. The lower part has an uneven, white pattern. The fruit dangling on the edge of the roof are still unripe. When ripened, they become yellow. In Finland, they are sold black and wrinkly.

Passion fruit. No wonder I did not recognize them in a fruit basket last year. This time I knew them and, like an (alleged) expert, also guided my husband to identify these fruit, resembling large white-green christmas boules.

 

Avainsanat: , , , , , , , ,

LOKAKUUN SADE

lammikko.jpgThoddoolla lämpötila on 29 astetta. Sataa. Veli Thoddoo Innin nuori isäntä Azmy hymyilee ja sanoo, ettei täällä koskaan kahta päivää peräkkäin tule vettä. Eilen paistoi aurinko ja teiden laidasta laitaan ulottuvat sadelammikot kutistuivat puoleen. Totta se on, peräkkäisiä sadepäiviä ei ole. Täällä sade hidastaa elämää. Sateella väki tekee vain välttämättömät asiat. Siirtää muun poutasäälle.

Puutarhakatoksen alla sade kuulostaa samalta kuin aitassa, jonne lapsena piilouduin lukemaan tunnista toiseen. Ensin Viisikot, Neiti Etsivät ja Tiinat. Sitten Catherine Cooksonit ja muut aikuisten kirjoiksi laskettavat opukset. Puolisalaa – siis sekä lukemisen että että nuo aikuisten kirjat esiteininä.

Nyt olen ahminut Satu Vasantolan esikoiskirjan jo pitkälle. Azmy tiskaa keittiössä, jonka ovi on auki takapihan puutarhaan. Tuo kilahdus kuulostaa valkoiselta vesipannulta. Tämä heleämpi ehkä ruokailuvälineiltä.

Meille matkalaisille sade tarkoittaa myös ipanahauskuutta. Poljemme pinkillä ja vaaleanvihreällä minikokoisella polkupyörällä kaatosateessa pitkin kylän katuja ja teitä. Läpi lammikoiden niin, että vesi roiskuu. Arvioimme, mistä reunasta lammikkoa kannattaa ajaa. Onkohan tuo vasen puoli liian syvä. Pääsenkö läpi vai loppuuko vauhti. Entä jos lammikon pohja onkin epätasainen. Viikon aikana kumpikaan ei jää jumiin, vaan polkee vauhdilla yli jokaisen vesiesteen. Minulla on ikivanhat kirpputorilta hommatut luonnonvalkoiset shortsit. Saa räiskyä ja roiskua. Yhtään tahraa ei silti tule. Muoviset varvassandaalit ovat parhaat jalkineet matkatekoon. Ei haittaa, vaikka joutuisi polkaisemaan vedessä. Kengät kestävät.

Sateenvarjo.jpg

OCTOBER RAIN

The temperature in Thoddoo is 29 degrees. It is raining. Azmy, the young manager at Veli Thoddoo Inn, smiles and tells us that it never rains two days in a row here. Yesterday, the sun was shining and the puddles across the road shrank into half. It is true there are no consecutive rainy days. Rain slows life down. People do nothing but the most essential things. They postpone everything else for nicer weather.

Under the pergola, the rain sounds just the same as in the shed where I used to hide as a child, reading, hour after hour. First The Famous Five, Girl Detective and Tiina books. Then Catherine Cookson and other books intended for grown-ups. Half secretly – both the reading and the books for adults as a preteen.

Now, I have already binged a big chunk of the first book by Satu Vasantola. Azmy is doing the dishes in the kitchen, with the door open to the back garden. That clink sounds like the white water pot. This, a more ringing one, might be cutlery.

The rain also brings some brat fun for us travellers. We pedal our pink and green mini bikes in the pouring rain, along the village roads. We ponder which side of the puddle might be better. Is the left side too deep. Will I get through or will I run out of speed. What if the bottom of the puddle is uneven. During our week, neither of us gets stuck, we pedal swiftly through every water hazard. I am wearing my ancient off-white shorts, bought from a flea market. I would not mind splashes and splatters. Still I manage to avoid one single stain. Plastic flip-flops are the best footwear on the road. No bother if you pedal in a puddle. These shoes are waterproof.

pyörät

Avainsanat: , , , , , , , , ,

TUOKSUJEN THODDOO

Tässä elämässä jo toisen kerran ihana Thoddoo ja Veli Thoddoo Inn. Majatalo, johon palaaminen on kuin kotiintulo. Kuljetan aviomiestä vuosi sitten tutuiksi tulleilla kujilla. Näytän pinkin muurin ja vien hedelmäpuutarhojen laidoille. Talutan lännenpuoleiselle rannalle. Kävelemään paljain jaloin puuterirantaan, sinne missä valkoinen hiekka on aivan erityisen lempeän pehmeää. Pehmeämpää kuin missään.

Versio 2

Teiden varsilla tuoksuu. Lähikadulla, jonkun talon pihamuurin yli leijuu pyykinpesuaineen tuoksu. Vaaleanpunaisen muurin takaa kohoaa makean mausteinen parfyymi. Joku suihkautti juuri. Mustalla skootterillaan vastaan ajava nuori nainen tuoksuu tutun tuntuiselle hajuvedelle. Sille, jota en ehdi tunnistaa. Käännyn silti katsomaan perään ja huomaan mustan tunikan taidokkaasti eri väreillä kirjaillut kalvosimet. Joulukuusenvihreän päähuivin, joka on aseteltu paikoilleen kullanvärisin neuloin.

papaijapuutarha

Kun poljemme turistirannalle, tuoksut vaihtelevat. Hedelmätarhan kulmalla lehahtaa käyneen makea haju. Huonosti toimivan kompostin lämpimän tukahduttava imelä tuoksu. Viljelijä on koonnut huonoksi menneet papaijat kasaan. Kärrää varmaan illalla pois. Viivymme rannassa auringonlaskun viime hetkiin saakka. Pimeä valahtaa puoli seitsemän aikaan. Olemme päiväntasaajalla. Poljemme kohti majataloa hedelmätarhojen ja viljelyksien välistä pimeää tietä pitkin. Juuri ja juuri näen eteeni. Ensin tulee savun tuoksu. Sitten mutkan takaa aukeavat maisemaa maalaavat liekit.  Miehet polttavat puutarhajätettä: oksia, hedelmäpuiden kuivia lehtiä. Tuoksu palaa mieleen illalla, kun haistan Azmyn sytyttämän hyttyskierukan hajun.

Niin ja se tärkein, meren ja hiekkarannan tuoksu. Sille en löydä selitystä enkä mielikuvaa. Mille lämmin, turkoosi meri tuoksuu? Miltä tuoksu tuntuu? Suolaisen kirpeä kevyt puraisu, tuoksuvan lempeä silitys. Lämmin hymy ja silmäkulmien naurunrypyt.

rannassa

Tien varrella ja rannalla siellä täällä jokin kukka. Lempeä, keveän makea tuoksu. Vähän vaniljaa, jotain kevyesti samaa kuin jasmikkeessa. Hiukan hedelmää. Pysähdyn melkein aina jonkin kukan huomatessani nuuhkimaan. Tuo valkoinen pikkukukkainenko se on. Vai tuo toinen valkoinen kellokukkainen, jonka lehdet ja kukat muistuttavat elämänlankaa, mutta kymmenen kertaa isompina. Ehkä nuo keltaiset, ryppäinä kasvavat pienet kukkaset. Koko reissun aikana en onnistu jäljittämään tuoksuvaa kasvia.

Myös jokin Azmyn puutarhan kukista tuoksuu, mutten tiedä mikä. En vaivaudu nousemaan jäljittääkseni tuoksua – kasvia tuskin tunnistaisin kuitenkaan. Nuuhkin vain. Silmät kiinni.

vaaleanpunainenseinä_.jpg

THODDOO, THE FRAGRANT

For the second time in this life, the lovely Thoddoo and Veli Thoddoo Inn. It feels like coming home. I lead my husband through the alleys, so familiar from a year ago. I show him the pink wall and take him to the edges of the orchards. I walk him to the western beach, pacing barefoot where the white powdery sand is extraordinarily soft and mellow. Softer than anywhere else.

nimetocc88n1.jpg

The roadsides are fragrant. In a nearby street, the smell of washing powder is wafting over a garden wall. Behind the pink wall, a sweet and spicy perfume ascends. Someone has just done a little splash. A young woman on a black scooter smells of a perfume that feels familiar. One I fail to recognize this quickly.  I still turn to see her go and notice the intricately decorated cuffs on her black tunic. The christmas-tree green headscarf secured in place with gold-coloured pins.

Pedalling towards the tourist beach, there are various fragrances. There is a sweet, fermented smell at the corner of an orchard. The suffocating, warm and cloying smell of a malfunctioning compost. The farmer has gathered spoiled papayas in a pile. To be wheeled away in the evening, I suppose. We linger on the beach until the last moments of sunset. Darkness falls at half past six. We are on the equator. We pedal towards the inn, along a dark road, between orchards and farmlands. I can barely see ahead of me. First, there is the smell of smoke. Then, behind a bend, flames paint the scenery. Men burning garden waste: branches, dry leaves from fruit trees. The moment comes back to me in the evening as I smell the mosquito coil Azmy has lighted.

Versio 3

And most importantly, the smell of the sea and the sandy beach. I cannot explain it, visualize it. What does the warm turquoise ocean smell like? How does the smell feel like? A salty, crisp, gentle bite, a fragrant, ethereal stroke. A warm smile and crow’s-feet around your eyes.

By the road and on the beach, a flower here and there. A mellow, ethereal, sweet fragrance. A bit like vanilla, a tiny bit like mock orange. A bit of fruityness. I stop and smell almost every flower I spot. Is it that white one with little flowers. Or is it that one with enormous, bell-like flowers, like a tenfold morning-glory. Perhaps those small yellow flowers growing in clusters. I fail to identify a single flowering plant during my journey.

One of the flowers in Azmy’s garden smells too, but I do not know which one. I do not bother to rise and track it down – I would not recognize the plant anyway. So I just whiff the fragrance. Eyes closed.

puutarha.jpg

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , ,
Mainokset