Aihearkisto: hitaus

Väriterapiaa viikonloppusunnuntaina

Aamiainen Aamiainen2Aamiainen1

 

 

Mainokset
Avainsanat: , , ,

Enemmän elämäniloa!

Kaikilla meillä on elämäniloa tuottavia asioita. Joskus ne tunnistaa paremmin, joskus huonommin. Toisinaan ehtii nauttia enmmän, joskus ei oikein yhtään. Osaanko pysähtyä, olla ja ottaa vastaan?

Minun elämänilon terapeuttejani ovat myös nämä kaksi karvaista otusta Muusa ja Huisi!
Ja kaikki se luonto ympärillä, se joka videossa näkyy.

Kiitos tyttärelle, jonka käsialaa video on. Ensimmäinen harjoitussellainen. taltiointikin tuottaa paljon iloa sekä tekijälle että minulle katsojana.

Muusa & Huisi 2013 from Bea on Vimeo.

Avainsanat: , , ,

Ehditkö aistia?

tuomiSe aukaisee sielun salaiset lukot. Tuomen tuoksu!

Sunnuntaina se tapahtui. Kerrostalon sisäpihalla aika tuntui pysähtyvän, kun tajusin että tuomi tuoksuu! Mikä tuossa tuoksussa onkaan. Se on kuin avain johonkin sielun salaisiin lukkoihin. Se raottaa jotain, mihin löydän yhteyden vain harvoin. En osaa sanoa, mitä se maaginen oikein on. Kaikki aika on yhtä aikaa läsnä ja aistit heräävät.

Elämä on enemmän, kun on aikaa pysähtyä aistimaan.

Avainsanat: , ,

Mitähän nuo puhuis?

Siis mitähän nuo puhuis, jos ne puhuis ihmisten kielellä?
Kissa ja koira?
Yhtenä utuisena talvipäivänä kotirappusilla.

KissaJaKoira

KissaJaKoira1

KissaJaKoira2

Avainsanat: , ,

Silitysmeditaatiota

silitys4

silitys2

silitys1

Silitin tänään. Silitin varmaan kolme tuntia. Silitin ison pinon keittiöpyyhkeitä. Kaikki puhtaana olevat kangaspaitani. Muutamat puuvillahousut ja pari hametta. Silitin muutakin. Silitin hitaasti ja huolella. Ei ollut kiirettä mihinkään. En päästänyt keskeneräisiä asioita vaivaamaan mieltä ja kiirehtimään tekemistä. Päinvastoin silitin pois mielipahaa ja alakuloa.

Ennen olen ollut laiska silittäjä. Olen jopa inhonnut sitä jonnin joutavana hitaana puuhana ja ostanut sen takia rypistymättömiä trikoopaitoja neuleiden ja jakkujen alle. Siitä olen tinkinyt, kun on ollut kiire – kiire – kiire. Olen silittänyt vain sen, mikä on ollut pakko silittää. Useimmiten ne keittiöpyyhkeet ovat sellaisia semiryppyisiä puhtaanakin. Narulle oiottuja ja siihen kuivuneita. Vaan mikä nautinto on hypistellä silitettyä, taiteltua ja vielä lempeän lämmintä pyyhkeen pintaa. Tuoksuvaa.

Tuoksu tuli Durancen silitysvedestä, jonka ostin kesällä Kanavan Kunkusta, Vääksystä. Tähän saakka tuo kympin verran maksanut litran pullo on odottanut pyykkikaapissani. Mutta voi, nyt kun otin sen käyttöön olen aivan hullaantunut. Tuoksuva aistinautinto, lempeä sellainen yhdessä pyykin lämmön kanssa vei melkein nirvanaan. Käden hidas liike silitysraudan kahvassa tuuditti levolliseen oloon. Se silitysvesi jätti myös ihastuttavan tuoksun leijumaan ilmaan. Mies tuli kotiin ja kulki kodinhoitohuoneen läpi. Kysyi
”Mikä hyvä täällä tuoksuu?”

Tänään olin toiminnallisen meditaation tarpeessa.
Siinä palveli silittäminen.
Sillä, kuten millään muullakaan asialla ei ole yhtä ja ainoaa merkitystä.
Hyvää tai huonoa. Myönteistä tai vastenmielistä.
Tilanne ja asiayhteys ratkaisee.

PS. Tätä ihanaa Durancea saa myös täältä omasta kotipitäjästä, Ristiinan Wanhan Martan kaupasta. Nettikauppakin on!

Avainsanat: , , ,

Ne pienet kauniit!

Viikonlopun Helsingin matka oli täynnä pieniä, kauniita asioita. Himoshoppailuun en venynyt enkä edes halunnut. Oli mukava olla vaan. Norkoilla yhdessä ja toisessa Ravintolapäivän ruokapaikassa perheen kanssa. Piipahtaa elokuvissa. Vaeltaa Fredalla, Aleksilla ja Espalla päämäärättömästi. Ihastua sisustuskaupan enkelinkeveään valaisimeen ja viehkoon maalaukseen. Ottaa päiväunet ja jatkaa taas vaeltamista näyteikkunoiden äärellä. Ihmetellä Stokkan ulkopuolelle pystytettyjä, valaistuja joulukuusia ja kävelykadun päälle ripustettuja värikkäitä valosauvoja.

Mitään suunnitelmia ja tavoitteita ei ollut. Ei aikataulua, jota täyttää ja johon pyrkiä. Ei suoritusten listaa, johon yltää, kun kerran Helsingissä ollaan. Ennakkoon mielessä kävi pari asiaa. Ateneumissa olisi mukava käydä. Eikä se Kansallinenkaan hullumpi olisi. Aijaa, nuorisoa ei tällä kertaa kiinnosta teatteri. Eikä minullakaan ole mitään pakkomielteitä. Lauantaina mietimme, että mentäiskö elokuviin.  Oisko kiva. Jooooooo. Ja oli kivaa!

Sunnuntaina mies mieli kokeilemaan pikkutakkia. Kävimme yhdessä ja toisessa paikassa, mutta emme löytäneet sopivaa. No ei löydy. Eipä stressiä. Matkalla piipahdimme myös Kämp-gallerian HenkkaMaukassa, jonka rekkien äärellä vaeltaessani löysin ison kasan nahkakantisia muistikirjoja. Sellaisia kauniin ruskeita, joiden nahkanauhan voi pyöräyttää ympärille. Ja hei. Näähän on kannet, joiden sisälle voi pujottaa uuden muistikirjan, kun tuo ensimmäinen täyttyy. Tässä nyt jo kansien sisällä olevassa on valkoiset lehdet. Ei ruutuja, ei viivooja, vaan kauniit valkoiset lehdet täynnä tilaa. Uusille ajatuksille, kuville ja piirroksille.

Arvaahan sen, että muistikirja on nyt minulla odottamassa edellisen kirjan täyttymistä. Käsilaukussani kun kulkee aina kaunis, viivaton kirja ajatuksiani ja havaintojani varten. Tuo ihana uutuus kulkee jo nyt vaikka edellinenkin on kesken.

On se kaunis. Arjen pieni kaunis asia, joka tuottaa iloa kymmeniä, ellei satoja kertoja tästä tulevaisuuteen.

Avainsanat: ,

Sielu kutsuu – kuuntelen!

Sielu ei pääse vaikuttamaan elämäämme, jos meillä ei ole kykyä kuunnella sitä. Sielulle tekee hyvää luovuttaa. En tarkoita luovuttamisella periksi antamista ja epätoivoon vaipumista. Tarkoitan sitä, että asettaa elämänsä joka päivä, yhä uudestaan, itseään suurempiin käsiin. Elämmekö hyväntahtoisessa vai pahantahtoisessa maailmankaikkeudessa?

Jos maailmankaikkeus on hyväntahtoinen, asiani ovat aina hyvin. Asiani ovat hyvin siitä huolimatta, että juuri nyt kohtaan vaikeuksia ja kärsin. Jos asetan elämäni hyvän maailmankaikkeuden käsiin, se alkaa kuljettaa minua niin, että elämäni kehkeytyy parhaalla mahdollisella tavalla.

Tommy Hellsten kirjoittaa näin viime syksynä ilmestyneessä kirjassaan Ajan takaa, kauemmas katsomisen taidosta (Kirjapaja 2011). Sain sen arvostelukappaleen – taisi olla samoihin aikoihin, kun jalkani leikattiin vuosi sitten lokakuussa. Kirja unohtui, kun taiteilin kipsatun jalan, leikkausinfektion, sairaalaviikkojen, avohaavan hoidon, alipaineimuhoidon, kyynärsauvojen, kaksi kuukautta kestäneen varauskiellon, ihosiirron ja sen hitaasti liikkeelle lähteneen paranemisen, napapiikkien, viikosta toiseen jatkuneen haavahoidon, yhä uusien lääkärikäyntien, fysioterapian, LPG-hoidon, vakuutusyhtiön ja kelan papereiden keskellä.

Lopulta luin sen ja huokasin

Ajan takaa osoittautui kurssikirjaksi, joka tuli postilaatikkooni käytännön kenttävaiheen alkaessa. Sielu oli kutsunut minua tällä kertaa järeästi. Tätä kutsua ei voinut ohittaa. Hellsten sanoitti tekstissään sitä, mitä käytännössä elin. Elämä pakotti minut kääntämään kasvot itseni puoleen. Tai ei, ei se pakottanut – se tarjosi tilaisuuden. Vaikka olin oppinut kuuntelemaan sieluni puhetta jo aiemmin, sain nyt tilaisuuden keskittyä siihen aidommin, enemmän ja hartaammin.

En voinut ajaa autoa enkä pystynyt tekemään töitä, koska en päässyt liikkeelle. Tuskailin sitä, miten valtavat määrät töitä jouduin peruuttamaan, murehdin taloutta ja pelkäsin katastrofia. Ja terveys, siitä minä vasta huolissani olinkin. Kävelenkö enää kunnolla? Nopeatempoiselle ihmiselle elämä oli hidasta, mutta juuri hitaudessa piili merkityksiä.

Kaikki hyvin

Kun katson kulunutta vuotta taaksepäin, niin näen, miten kaikki oli lopulta oikein hyvin. Vaikka töiden peruminen oli taloudellisesti kova kolaus, kaikki meni lopulta kuvittelemaani paremmin. Niin tapaturman hoito kuin talouskin pyöri tavoilla, joita en olisi osannut itse suunnitella. Minulle järjestyi loistava terveyskeskuslääkäri jälkivaiheiden hoitoon ja sain hyvääkin paremmat fysioterapeutit avuksi jalan kuntoutukseen.

Jalan paranemisessa tuli takapakkeja ja ympärillä olevia ihmisiä kaikki toipumisen vaiheet ja peruutusvaiheet ihmetyttivät ja kauhistuttivat. Suurimman osan aikaa minulla oli kumman levollinen olo. Totta kai tuskastuin, kun sairaalassa oksensin vahvojen kipulääkkeiden takia ja kun toipuminen venyi. Lopulta tämä kaikki oli kuitenkin hyvin pientä.  Vaikka neljännesvuosi menikin työn puolesta harakoille, minun henkeni ei  ollut vaarassa. Minulla oli tilaisuus pohtia rauhassa työni painopisteitä ja rajauksia. Asiakkuuksiin tuli hiukan muutoksia: jotain jäi pois ja toista, enemmän minun oloistani, tuli tilalle. Nämä muutokset veivät työtä entistä enemmän itseni näköiseen suuntaan. Uskon sielun ohjanneen minua yhä enemmän elämäni tarkoitusta kohti. Sielu puhutteli ja kutsui tarkistamaan reittiä. Muutokset eivät olleet suuria, mutta ne olivat selkeyttäviä. Elämä kantoi ja minusta tuli taas piirun verran rennompi ja rauhallisempi.

Kiteytysten kirja

Kirja osui eteen oikeaan aikaan – enkä totta puhuen usko sen olevan sattumaa, vaan suurta tarkoituksenmukaisuutta. Minulle Ajan takaa on kiteytysten kirja, joka kirkasti neljännesvuoden mittaisen kokemuksen merkitystä. Vaikka oivaltaisin itse kuinka paljon asioita, on tarpeen peilata kokemuksia ja oivalluksia toisten ihmisten nostamista peileistä.

Ajan takaa on kirja, johon tartun yhä uudelleen. Vaikka sivuja on vähän, asia on täyttä ja maukasta. Kappaleita pitää tutkia ja käännellä mielessään. Kysyä, mitä tämä minulle merkitsee. Tätä kirjaa ei hotkita nopeasti, vaan se vaatii aikaa – ihan niinkuin sielun puheen kuuntelukin. Kirjan äärelle on pysähdyttävä. Onneksi!

Tommy Hellstenin tapa kytkeä arjen elämän ilmiöitä ja havaintoja laajempiin kysymyksiin ja elämän syvään filosofiaan koskettaa. Hän kirjoittaa asioista taitavasti sekä ihmisen että maailmankaikkeuden mittakaavassa. Hän kuvaa luontaista isomorfiaa, rakenteiden yhtäläisyyttä, samanmuotoisuutta monessa eri tasossa ja auttaa lukijaakin yhdistelemään asioita ja tulkitsemaan ympärillä sykkivää elämää.

Ajan takaa on melkein kuin hartauskirja. Hellsten kirjoittaa elämästä ja elämä on pyhää. Pyhän äärelle kuuluu hartaus. Harras hiljaisuus ja pohdiskelu.

Kiitos kirjasta!

Avainsanat: , ,

Muisto laiskasta lauantaista Hangossa

Olen kirjoitellut viime kuukausina paljon, mutta kaikkialle muualle kuin tähän blogiin. Arkistoja selatessa löysin elokuisen, julkaisematta jääneen tekstin, joka oli alunperin tänne tarkoitettu. Lennähdin sitä lukiessani Hangon lämpöön, raukeuteen ja rentouteen. Sanat virittivät Hangossa kokemani voimauttavat tunnelmat ja tunteet. Onhan niin, että mielemme ei erota, tapahtuuko meille jokin asia todella vai kuvittelemmeko sen voimallisesti todeksi. Minä käynnistin tämän päivän piipahtamalla voimapaikassani Suomen etelässä. Entäs sinä?

Meri kimmeltää niin, että silmissä säkenöi. Kävelen kuumaa, pehmeää hiekkaa pitkin Bellevuen kulmauksesta kohti Pientä Mäntysaarta. Tytär juoksee edellä koiran kanssa hiukset tuulessa liehuen. Mies kävelee vieressä kengät kädessä.

Marsalkan maisema

Mannerheimin perustama kahvila oli nimeltään Cafe Africa. Marsalkka itse asui viereisellä saarella. Nyt paikka tunnetaan Neljän tuulen tupana. Olemme täällä toista kertaa aviomiehen kanssa. Emnsimmäinen kerta oli vuonna 1989, ensimmäisebnä hääpäivänämme. Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten. Tytären kanssa olen käynyt monena kesänä, nyt olemme porukalla. Vanhat vieraskirjat ovat jossain kaupungin kokoelmissa. Yhdestä niistä löysin toissakesänä meidän, nuoren avioparin signeerauksen. Otin siitä valokuvan.

Lounaan jälkeen piiloudumme Tupaa ympäroivien kallioiden kainaloon ja kuuntelemme lämmintä kesätuulta kaikilla aisteillamme. Kaukana merellä pörräävät vesiskootterit. Niiden ääni kuuluu vain vaimeana.  Koira nostaa kuonon tuulta vasten ja nauttii tuulen puhalluksesta sekin.

Villa Tellina

Kävelemme takaisin Villa Tellinaan, jonka kallioilla loikoilemme sinivalkoisen picnic-vilttimme päälllä vielä hetken. Bigi-emäntä käy ystävällisesrti häätämässä äänekkäät kaljakaverukset Tellinan kalliolta ja muistuttaa yksityisalueesta. Olemme ensimmäistä kertaa Villa Tellinassa, sillä vakiopaikkamme Villa Solgård on täynnä.  Hiukan ikävöimme Tähtikujan rauhaisaa tunnelmaa ja isännän leppoisaa olemusta. Silti nautimme Tellinan parvekkeiden merinäkymistä ja vaatimattomien, mutta viehkeiden huoneiden viipyilevästä tunnelmasta. Me viis veisaamme siitä, että suihkut ja vessat ovat yhteiset ja käytävässä, tapetit vaikuttavat vanhahtavilta ja päiväpeitot ovat peräisin 1970-luvulta. Mikään ei voita sitä tunnelmaa, joka syntyy kun aurinko paistaa piparkakkureunaisen verhon läpi huoneeseen. Tuuli leyhyttää verhoa laiskasti. Minä kävelen valoisaa käytävää ja kuvittelen vuosikymmenien aikana täällä käyneitä vieraita, joista monet ovat palanneet yhä uudelleen.

Alakerran respassa Isäntä Antti Haahti kertoo Tellinan vuosikymmenistä. Hänen vanhempansa aloittivat täysihoitolatoiminnan. Kuvittelen aikoja, jolloin täysihoitovieraat tulivat aamiaisen lisäksi lounaalle, päiväkahville, päivälliselle ja iltateelle. Silloin talossa oli vielä monta kokkia.

Ne muut villat

Näiden päivien aikana kävelemme Appelgrenintietä edestakaisin ja kylpyläpuiston katuja ja kujia sikin sokin. Arvailemme keskenämme viehkojen villojen tarinoita ja haaveilemme kesästä Hangosta. Koko kesästä, ihan niinkuin ennen vanhaan, kun tänne tultiin jo varhain keväällä ja täältä lähdettiin vasta kesän kallistuessa loppuun.  Jostain luin, että D`Angleterre olisi ollut joskus pensionaatti. En sitten tiedä onko se totta. Tuo Bellevuekin on niin kaunis. Miltähän siellä näyttää nykyään sisältää. Tekisi niin mieli päästä kurkistamaan sisään villaan jos toiseenkin. Kuka tahtoisi meidät vaalimaan villaansa yhden kesän ajaksi – tai vaikka kuukaudeksi? Tai edes viikoksi? Leikittelemme ajatuksella, että entäpä jos joku vain tahtoisi lahjoittaa hetken verran villatunnelmaa tai tarjoaisi sitä syystä taikka toisesta erityisen edullisesti. Tytär haaveilee salaisesta Hangon tädistä, joka äkkiä testamenttaa huvilansa hänelle – tiedättehän nuo tarinat Amerikan tätien yllätysperinnöistä. Kyllähän sitä maailmassa kaikenlaista tapahtuu.

Nyt olen taas tankannut sieluani ja mieltäni Hangon auringolla, sen kallioiden lämmöllä, meren kimmellyksellä, sirkkojen sirityksellä, ruusujen tuoksulla ja villojen viehkeydellä.  Aistin sen kaiken vielä moneen kertaan kymmenistä valokuvista, joihin palaan talven aikana. Kun suljen silmäni, voin kuvitella lämmön kiipeävän jalkapohjista koko kehoon. Voimaudun ja voin hyvin, vaikka ulkona sataisi räntää vaakasuoraan. Ihana, rakas Hanko!

Avainsanat: , , , , , , , , ,

Mikäs tässä ollessa, kirjakahvilassa!

Istun Linkkumyllyn kirjakahvilassa. Ulkona mättää vettä kuin koussikalla kaaten. Pionit painuvat lysyyn sateen alla. Terassin penkit ovat likomärkiä. Minä hain autosta sukat jalkaan, kun paljaita varpaita paleli kengissä. Varakengätkin löytyvät, jos nämä sattuvat kastumaan. Ja sateenvarjo on matkassa. Mulla on sellainen matkamalli, pieni ja kevyt aina mukana. Käsilaukun pitää olla kyllä suuri, että sinne mahtuu kaikki tarpeelliset tavarat. sateenvarjo. Digipokkari kaikenlaisen kauniin taltioimiseen. Parhaat jutut tulevat vastaan sattumalta. Muistikirja oivalluksia varten. Varakassi ihanille kirppislöydöille. Ja ties mitä.

Ihana kesä tämä on, satoi tai paistoi

Kesä kumminkin ja se on hienoa. Sateen jälkeen poimulehtien keskelle jää kirkkaat vesihelmet. Kanttarellit imevät kasvuvoimaa ja tuottavat mieletöntä satoa. Sade huuhtoo pölyjä ja raikastaa maailman. Sadepäivänä voin kääriytyä viltin sisään lukemaan varaston vanhoja sisustus- ja naistenlehtiä tai yhtä siitä kirjapinosta, jotka lainasin Mikkelin kirjastosta ennen kuin se meni remonttia varten kolmeksi kuukaudeksi kiinni. Vaikka Petri Tammisen tekstiä. Lukisinkohan sitä seuraavaksi. Täällä Linkkumyllyssä otin kahvikupin seuraksi sadetta pidellessä kirjakahvilan hyllystä ”Miten minusta tuli minä”-kirjan ja luin Sofi Oksasen ja Hannu-Pekka Björkmanin tarinat. Selvisi sekin, että Leena Palotie väitteli tohtoriksi jo 25-vuotiaana. En tiennyt ennen.

Sadepäivä on myös ihana päivä kiertää Taidekeskus Salmelan tämän kesän näyttelyä. Me visiteerasimme siellä eilen ja olen vieläkin vaikuttunut. Mieli vaeltaa maalauksissa edelleen ja jatkaa sitä luultavasti monta päivää. Unohtakaa sade, jos mietitte Salmelaa. Vaikka näyttely on monessa rakennuksessa, niin pääsette kulkemaan niiden välit kastumatta. Salmelan väki on varustanut asiakkaille lainattavia sateenvarjoja.

Nyt sade alkaa hellittää

Minä lähden kiertämään sekä Linkkumyllyn näyttelyitä että ihastelemaan erilaisia design-huusseja. Ne taidettiin rakentaa tänne viime kesän näyttelyksi. Tänne tullessani testasin jo Ristomatti Ratian koivurunkoisen huussin. Hieno! Juhlallisen maanläheinen laitos!

Tämän paikan puutarha on muuten yksi niistä, jotka ovat mukana Mikkelin seudun hurmaavimmat puutarhat- esitteessä ja käyntikohdelistalla. Täällä on vanha myllärintalo, jonka puutarha laskeutuu luontaisen terassimaisesti kohti järveä. Tiedän, että täällä on ympäristöön sijoitettua taidetta – ystäväni Hanna kävi täällä jo ja hehkui ilosta sen käynnin jälkeen. Kertoi ja kehui ja suositteli.

Muutama ajatus Linkkumyllyn herkuista

Tällaisena vähähiilihydraattisena eläjänä syön harvoin tavan pullaa ja kakkuja itse. Linkkumyllyn kohdalla pitää kumminkin mainostaa! Täällä leivotaan ruisleipää lukuun ottamatta kaikki itse. Kahvilassa tuoksuvat juuri kypsymässä olevat pullat. Sämpyläpelti näyttää olevan jäähtymässä tuossa pöydällä. Ja se ruisleipäkin, josta voileivät tehdään – se tulee jostain tästä lähistöltä! Äskeiset asiakkaat poistuivat kiitellen ja kehuen vuolaasti. Tuoretta ja maukasta!

Minä olen nyt lomalla, minä ja yhden hengen yritykseni. Suloista ja sirkeää kesää! Nautitaan – siitä sateestakin. Värikkäät kumpparitkin ovat  iso ilo.

Avainsanat: , , ,

Varis on viksu lintu

Istun parhaillaan Minnan torikahvilassa Mikkelissä. Tulin teltan puolelle kahvini kanssa, koska tuolla auringonpaisteessa on mahdoton lukea läppärin näytöltä mitään heijastusten vuoksi. Tsekkasin äsken meilit ja kurkistin Facebookin kuulumiset. Nyt hohhailen tässä ihmisiä ihmetellen ja jatkan kirjoitushommilla. Ei tartte takkia enää. On lämmintä. Kesä.

Tuossa läpinäkyvän teltan muoviseinän takana on ei niin kovin kaunis roskasaavi. Sen merkitys ja ruma ulkonäkö kuitenkin haihtui mielestä, sillä roskasaavin reuna osoittautui hetki sitten mainioksi ihmeellinen luonto-näyttämöksi. Kahvilayrittäjä Mortti oli juuri siivonnut asiakkaan jäljiltä pöydän ja heittänyt kertakäyttöastiat roskiin, kun varis pyrähti saavin reunalle ja aloitti shown. Se poimi lautasia yksi kerrallaan nokkaansa ja ravisteli. Kun mitään ei löytynyt, se heitti lautasen toiselle reunalle saavia ja otti nokkaansa seuraavan. Touhu oli järjestelmällistä.

Ruokaa varis ei ehtinyt löytää, kun kahvilan asiakas alkoi lähestyä punaisen tarjottimensa kanssa. Lintu pyrähti siivilleen. Minusta se ei piitannut, vaikka istuin aivan lähellä. Taisin olla sen silmissä vaaraton, muovin sisään vangittu olento.

Vaikka sinänsä mitään ihmeellistä ei tapahtunut, minulla on nyt hirmuisen hyvä mieli. Jos olisi ollut vimmattu kiire, en tuotakaan varista ja sen temppuilua olisi ehtinyt havaita. Aika viksu lintu.

Avainsanat: , ,
Mainokset