Aihearkisto: hitaus

Lammikoissa leikkivät lapset

Scroll down to find this entry in English.autoTakaisin Thoddoolle jälleen.

Istumme Veli Thoddoo Inn –majatalon puutarhan iltahämärässä ja puhumme sateesta. Suomalaista?

Ainakaan lämpötilasta puhuminen ei ole Thoddoolla tyypillistä. Kun vuosi sitten kysyin Azmylta lämpötilan vaihteluista sekä siitä, paljonko juuri kyseisenä päivänä oli lämmintä, hänen kasvoilleen levisi hämmästynyt ilme.
”En tiedä. Mihin sitä tietoa tarvitsee?”

Niin mihin. Lämpötila on suunnilleen sama aina, siellä 25-30 Celsius-asteen välillä. Yöllä vähän päälle 20. Säästä tai varsinkaan lämpötilasta ei puhuta. Siinä ei ole mitään puhumista.

Jatkamme juttua sateesta.
”Kun olin lapsi, me leikimme aina sateessa. Uimme katujen lammikoissa.”
Silloin kadut olivat vielä pehmeää hiekkaa ja sadevesi muodosti puhtaita lätäköitä. Silloin tarkoittaa aikaa joskus 90-luvun puolivälissä. Kertoessaan Azmy hymyilee.

Nyt saaren kaduilla kuljetetaan turistit ja turistien matkalaukut majataloihin ja takaisin satamaan kolmen penkin golf-autolla tai valkoisella pikkupakulla. Lavalla varustetun mopoauton tai pienen kuorma-auton kyytiin lastataan hedelmätarhojen reunoilta keltaiset ja vihreät papaijalaatikot. Skoottereilla suhaavat kaikki. Äidit huivi ja mustat helmat hulmuten, pienempi lapsi edessä seisten ja isompi takana äidin selkään nojaten, pienet kädet äidistä kiinni pidellen. Joskus ajaa isä ja äiti istuu kyydissä lapsen takana kädet rennosti polvilla. Pari henkilöautoakin bongaamme katoksien alla auringolta suojassa. Ajoneuvot ovat tiivistäneet kadut ja tiet koviksi, vettä läpäisemättömiksi. Lammikoiksi kerääntyvä sadevesi muuttuu ruskeaksi. Lammikkoleikeille ei heltiä enää lupaa vanhemmilta.

Kun aurinko taas seuraavana päivänä paistaa, lammikot katoavat.
Jään miettimään sitä, miten lasten leikit ovat muuttuneet.

katu

CHILDREN PLAYING IN PUDDLES

Back to Thoddoo again.

We are sitting in the garden of Veli Thoddoo Inn, in the twilight, talking about rain. Like Finns?

Temperature is, after all, an uncharacteristic topic in Thoddoo. Last year, as I asked Azmy about temperature fluctuations and about the temperature in that particular day, an astonished expression spread across his face.
”I’ve no idea. Why do you want to know that?”
Yes, why. The temperature is always roughly the same, between 25 and 30 degrees Celsius. In the night, a little over 20. Weather, notably temperature, is not discussed. There is nothing to discuss.

We go on about rain.
”When I was a child, we always played in the rain. We swam in the puddles on the street.
Streets were of soft sand back then, rain water making clean puddles. Back then means in the mid-90s.”
Azmy smiles, telling us about it.

Now tourists and their luggage are transported to the inns and back to the harbour with a three-seat golf cart or a white minivan. On orchard edges, yellow and green boxes of papayas are loaded on moped trucks or small lorries. Scooters are ridden by all. Mothers with their scarves and black hems fluttering, a smaller child standing in front of mum and a bigger one behind, leaning on her back, little hands holding on to her. Sometimes it is the dad who does the driving, mum sitting behind the child, her hands relaxed on her knees. We even spot a couple of cars, under pentices, sheltered from the sun. Vehicles have packed the roads hard, battened them down. Rain water in the puddles turns brown. Parents no more let their kids play in the puddles.

Next day, the sun is shining and the puddles disappear.
I am left wondering about how children’s games have changed.

ajelu

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

MITEN LÖYSIN MALEDIIVIT?

IMG_2934.JPGJoskus yläasteella minulla oli kirjekaveri Malediiveilta. Ibrahim Shathir Malesta  lähetti kirjeidensä mukana ison postikortin tai kaiketi kaksi. Ainakin toiseen oli kuvattu klassinen palmurannan auringonlasku. Toinen taisi olla kuva turkoosista merestä ja sitä kohti kallistuneesta palmusta.

Tänä syksynä pengottuani tuntikausia siskon huushollin eli lapsuuden kotipaikan vintillä löysin yhden ainoan, siistillä käsialalla kirjoitetun kirjeen. Postikortin muistelen laittaneeni nastalla vanhan hirsitalon kamarin, siis oman huoneeni seinälle. Nastan painoin tapetin ja sen alla olevan seinäpahvin läpi. Mihin lie kortti sittemmin hävinnyt. Kirjeen postileimasta en saa selvää enkä muista tarkkaa vuotta, jolloin kirjeen sain. Yhteys kirjekaveriin katosi, mutta saavuttamattomalta tuntuva unelma Malediiveista jäi. 1970-80 –luvun vaihteen Ristiinassa asuneelle esiteinille tuo maailman laidalla oleva oleva kaukomaa olisi yhtä hyvin olla kuussa. Käsittämätön utopia. Niin kaukaiselta se tuntui aina viime vuosiin saakka. Kun vuonna 1988 menimme naimisiin, häämatkakohteeksi emme osanneet edes haaveilla Malediiveja. Olimme opiskelijoita, pienen budjetin ihmisiä.

Kun tytär oli pieni, unelmoimme yhdessä lomasta, jolla yövytään veden päälle rakennetussa majassa. Tartutin turkoosin kaukokaipuun häneen. 50-vuotismatkalle
pyysin sitten Kilroy Travelsin Janelta tarjouksen koko perheen  Malediivien matkasta. Matkatoimisto tarjosi kahden viikon yhdistelmämatkaa: viikkoa resortissa ja toista perinteisessä puisessa dhoni-laivassa saarelta toiselle kruisaillen. Budjetti vaan karkasi edelleen ulottumattomiin. Hinta per nuppi hipoi tuolloin neljää tonnia.

Kului muutama vuosi. Yhtenä helmikuisena tiistaina keväällä 2017 Lentodiilejä selaava tytär kiljaisee
–       Äiti. Lentotarjous Malediiveille. Vähän yli viisisataa!
Varaamme marraskuulle 2017 Turkish Airlinesin lennot tietämättä vielä, missä majoittua. Hesarin edellistalven juttu oli kuitenkin kertonut majataloista, joiden yöhinta on myös meille passeli. Omatoimimatkalla niissä voi majoittua  paikallissaarilla. Kun laki vuonna 2009 muuttui, paikalliset alkoivat avata pieniä, kohtuuhintaisia majataloja. Sinne me suunnistaisimme!

IMG_2225

Veli Thoddoo Inn Thoddoon saarella on lämminhenkinen majatalo. Kuulet siitä tulevista postauksissa. Veli Thoddoo Inn is a lovely guesthouse in Thoddoo island. You will hear more of it later.

HOW DID I DISCOVER THE MALDIVES?

When at high school, I had a penpal from the Maldives. Ibrahim Shathir from Male attached one or two large postcards to his letters. One of them had a picture of a classic sunset on a palm beach. The other one, I think, depicted a palm tree swaying by the turquoise sea. This autumn, after rummaging my sister’s attic (she lives in our childhood home) for hours, I found just one letter, scribed in neat handwriting. I recall pinning the card on the wall in my room in our old log house. Through the wallpaper and the board. I wonder where the card has vanished. The date stamp on the letter is unreadable and I cannot remember the exact year I received the letter. I lost contact with my penpal but kept on dreaming of the seemingly unattainable Maldives.

For a preteen living in Ristiina in the turn of the eighties, the Maldives might as well have been on the moon. An unimaginable utopia. That is how remote it felt until recent years. For our honeymoon in 1988, we could not even begin to dream of going to the Maldives. We were students with a low budget. When our daughter was small, together we used to fantasize about a holiday in a overwater bungalow. I infected her with a turquoise wanderlust. For my 50 th anniversary trip, I asked Jane of Kilroy Travel to put together an offer for a family trip to the Maldives. The agency suggested a two week trip, a combination of one week in a resort and another on a traditional wooden dhoni boat, cruising from island to island. The cost was still unattainable, though. The price would have been nearly four grand per person.

Some years later, a February tuesday in the spring 2017 our daughter is browsing flight deals and suddenly she yells:
– Mum! A flight offer to the Maldives. Just over five hundred euros!
We book ourselves some Turkish Airlines flights for November, without any knowledge of accommodation. The winter before, there had been an article in Helsingin Sanomat, with information about affordable guesthouses. For independent travellers, staying on local islands is a good option. After the law change in 2009, many locals started opening small, affordable inns. That is where we would be heading!

IMG_2253

Thoddoon muistoja. Memories from Thoddoo island.

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

PALUU MIELENRAUHAAN

1.11.2018
Päivää – niin monen vuoden jälkeen. Juuri nyt istun Malediivien pääkaupungin Malen kupeesssa olevan Velanan lentokentän aulassa, penkkirivin keskellä, melkein suoraan ilmastointilaitteen edessä. Vaihdoin äsken paikkaa, sillä kovalle säädetty puhallus tempaisi ajatukset aulan peräseinää kohti, päin kenttä-span ja turistisuihkun lasiseinää.

Tulimme varhain aamulla Thoddoolta ja odotamme neljältä lähtevää pikavenettä Dhigurahiin. Kurkistan kelloa. Kaksi tuntia vielä. Macin akussa puhtia on jäljellä 18%. Olen kirjoittanut kuusi liuskaa havaintoja Malediiveilta. Havaintoja sekä viimeksi kuluneelta kuudelta reissupäivältä aviomiehen kanssa että vuoden takaiselta äiti – tytär -matkalta. Thoddoolla kävin myös tyttären kanssa. Sille on syynsä, että palasin samalle saarelle kaikista noin kahdestasadasta asutusta saaresta. Se syy on neljän huoneen majatalo Veli Thoddoo Inn, yksi maan 396:sta majatalosta. Siitä lisää tulevissa postauksissa.

Tällaisten tarinoiden kanssa palaan Mielenrauha-blogiin. Tarinoin kohtaamisia, värejä, tuoksuja, tunnelmia. Maailmalta, Suomesta, kotoa. Suomeksi ja englanniksi. Olen kyllä kirjoittanut blogitauolla, mutta muuta. Henkilöstövalmentamiseen ja työyhteisöjen kehittämiseen liittyviä blogitekstejä, hankkeiden raportteja, lehtiartikkeleita, juttuja päätoimittamani bussiyhtiön henkilöstölehteen. Matkajuttuja ja henkilöhaastattelujakin olen kynäillyt. Kuukausi sitten treenasin luovaa kirjoittamista Otavan opistossa kirjailija Petri Tammisen johdolla. Menkää muuten ihmeessä, jos pääsette Petrin kurssille tai muuhun luovan kirjoittamisen opastukseen. Koska Petri opettaa harvoin, minä tunnen saalistaneeni helmiä tuon viikonlopun aikana.

BACK TO PEACE OF MIND

1st Nov 2018

Greetings after so many years. Right now, I find myself in the lobby at Velana airport, next to Male, capital of Maldives; I am sitting in the middle of a row of seats, nearly directly in front of the AC. I have just switched seat, since the high intensity blast swept my thoughts towards the further end of the lobby, to the glass wall of the airport spa and showers.

First thing in the morning, we arrived from Thoddoo, and are now waiting for the speed boat to Dhigurah, due at four. I have a glimpse at my watch. Two hours to go. My Mac has 18% battery life left. I have written six sheets of observations on Maldives. Observations from these six travel days with my husband and from the mother-daughter trip a year ago. We went to Thoddoo then, too. There is a reason why I wanted to go back to that specific island among the two hundred habitated ones. The reason is the four-room Veli Thoddoo Inn, one of the 396 ones in Maldives. More about the inn in future posts.

With stories like this, I will be back on my Peace of Mind blog. I will write about encounters, colours, smells, impressions. Around the world, in Finland, at home. During the breather with my blog, I did write, only it was different stuff. Posts about personnel coaching and working communities, reports on projects, articles in magazines, stories in a bus company personnel magazine I am an editor in. I have penned travel stories and personal interviews, too. A month ago, I had a chance to train my creative writing, led by the writer Petri Tamminen. Do go if there is a chance to attend one of Petri’s classes or participate in other such training. Since Petri seldom teaches, I feel like having hunted pearls during the weekend.

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

Enemmän elämäniloa!

Kaikilla meillä on elämäniloa tuottavia asioita. Joskus ne tunnistaa paremmin, joskus huonommin. Toisinaan ehtii nauttia enmmän, joskus ei oikein yhtään. Osaanko pysähtyä, olla ja ottaa vastaan?

Minun elämänilon terapeuttejani ovat myös nämä kaksi karvaista otusta Muusa ja Huisi!
Ja kaikki se luonto ympärillä, se joka videossa näkyy.

Kiitos tyttärelle, jonka käsialaa video on. Ensimmäinen harjoitussellainen. taltiointikin tuottaa paljon iloa sekä tekijälle että minulle katsojana.

Muusa & Huisi 2013 from Bea on Vimeo.

Avainsanat: , , ,

Ehditkö aistia?

tuomiSe aukaisee sielun salaiset lukot. Tuomen tuoksu!

Sunnuntaina se tapahtui. Kerrostalon sisäpihalla aika tuntui pysähtyvän, kun tajusin että tuomi tuoksuu! Mikä tuossa tuoksussa onkaan. Se on kuin avain johonkin sielun salaisiin lukkoihin. Se raottaa jotain, mihin löydän yhteyden vain harvoin. En osaa sanoa, mitä se maaginen oikein on. Kaikki aika on yhtä aikaa läsnä ja aistit heräävät.

Elämä on enemmän, kun on aikaa pysähtyä aistimaan.

Avainsanat: , ,

Mitähän nuo puhuis?

Siis mitähän nuo puhuis, jos ne puhuis ihmisten kielellä?
Kissa ja koira?
Yhtenä utuisena talvipäivänä kotirappusilla.

KissaJaKoira

KissaJaKoira1

KissaJaKoira2

Avainsanat: , ,

Silitysmeditaatiota

silitys4

silitys2

silitys1

Silitin tänään. Silitin varmaan kolme tuntia. Silitin ison pinon keittiöpyyhkeitä. Kaikki puhtaana olevat kangaspaitani. Muutamat puuvillahousut ja pari hametta. Silitin muutakin. Silitin hitaasti ja huolella. Ei ollut kiirettä mihinkään. En päästänyt keskeneräisiä asioita vaivaamaan mieltä ja kiirehtimään tekemistä. Päinvastoin silitin pois mielipahaa ja alakuloa.

Ennen olen ollut laiska silittäjä. Olen jopa inhonnut sitä jonnin joutavana hitaana puuhana ja ostanut sen takia rypistymättömiä trikoopaitoja neuleiden ja jakkujen alle. Siitä olen tinkinyt, kun on ollut kiire – kiire – kiire. Olen silittänyt vain sen, mikä on ollut pakko silittää. Useimmiten ne keittiöpyyhkeet ovat sellaisia semiryppyisiä puhtaanakin. Narulle oiottuja ja siihen kuivuneita. Vaan mikä nautinto on hypistellä silitettyä, taiteltua ja vielä lempeän lämmintä pyyhkeen pintaa. Tuoksuvaa.

Tuoksu tuli Durancen silitysvedestä, jonka ostin kesällä Kanavan Kunkusta, Vääksystä. Tähän saakka tuo kympin verran maksanut litran pullo on odottanut pyykkikaapissani. Mutta voi, nyt kun otin sen käyttöön olen aivan hullaantunut. Tuoksuva aistinautinto, lempeä sellainen yhdessä pyykin lämmön kanssa vei melkein nirvanaan. Käden hidas liike silitysraudan kahvassa tuuditti levolliseen oloon. Se silitysvesi jätti myös ihastuttavan tuoksun leijumaan ilmaan. Mies tuli kotiin ja kulki kodinhoitohuoneen läpi. Kysyi
”Mikä hyvä täällä tuoksuu?”

Tänään olin toiminnallisen meditaation tarpeessa.
Siinä palveli silittäminen.
Sillä, kuten millään muullakaan asialla ei ole yhtä ja ainoaa merkitystä.
Hyvää tai huonoa. Myönteistä tai vastenmielistä.
Tilanne ja asiayhteys ratkaisee.

PS. Tätä ihanaa Durancea saa myös täältä omasta kotipitäjästä, Ristiinan Wanhan Martan kaupasta. Nettikauppakin on!

Avainsanat: , , ,

Ne pienet kauniit!

Viikonlopun Helsingin matka oli täynnä pieniä, kauniita asioita. Himoshoppailuun en venynyt enkä edes halunnut. Oli mukava olla vaan. Norkoilla yhdessä ja toisessa Ravintolapäivän ruokapaikassa perheen kanssa. Piipahtaa elokuvissa. Vaeltaa Fredalla, Aleksilla ja Espalla päämäärättömästi. Ihastua sisustuskaupan enkelinkeveään valaisimeen ja viehkoon maalaukseen. Ottaa päiväunet ja jatkaa taas vaeltamista näyteikkunoiden äärellä. Ihmetellä Stokkan ulkopuolelle pystytettyjä, valaistuja joulukuusia ja kävelykadun päälle ripustettuja värikkäitä valosauvoja.

Mitään suunnitelmia ja tavoitteita ei ollut. Ei aikataulua, jota täyttää ja johon pyrkiä. Ei suoritusten listaa, johon yltää, kun kerran Helsingissä ollaan. Ennakkoon mielessä kävi pari asiaa. Ateneumissa olisi mukava käydä. Eikä se Kansallinenkaan hullumpi olisi. Aijaa, nuorisoa ei tällä kertaa kiinnosta teatteri. Eikä minullakaan ole mitään pakkomielteitä. Lauantaina mietimme, että mentäiskö elokuviin.  Oisko kiva. Jooooooo. Ja oli kivaa!

Sunnuntaina mies mieli kokeilemaan pikkutakkia. Kävimme yhdessä ja toisessa paikassa, mutta emme löytäneet sopivaa. No ei löydy. Eipä stressiä. Matkalla piipahdimme myös Kämp-gallerian HenkkaMaukassa, jonka rekkien äärellä vaeltaessani löysin ison kasan nahkakantisia muistikirjoja. Sellaisia kauniin ruskeita, joiden nahkanauhan voi pyöräyttää ympärille. Ja hei. Näähän on kannet, joiden sisälle voi pujottaa uuden muistikirjan, kun tuo ensimmäinen täyttyy. Tässä nyt jo kansien sisällä olevassa on valkoiset lehdet. Ei ruutuja, ei viivooja, vaan kauniit valkoiset lehdet täynnä tilaa. Uusille ajatuksille, kuville ja piirroksille.

Arvaahan sen, että muistikirja on nyt minulla odottamassa edellisen kirjan täyttymistä. Käsilaukussani kun kulkee aina kaunis, viivaton kirja ajatuksiani ja havaintojani varten. Tuo ihana uutuus kulkee jo nyt vaikka edellinenkin on kesken.

On se kaunis. Arjen pieni kaunis asia, joka tuottaa iloa kymmeniä, ellei satoja kertoja tästä tulevaisuuteen.

Avainsanat: ,

Sielu kutsuu – kuuntelen!

Sielu ei pääse vaikuttamaan elämäämme, jos meillä ei ole kykyä kuunnella sitä. Sielulle tekee hyvää luovuttaa. En tarkoita luovuttamisella periksi antamista ja epätoivoon vaipumista. Tarkoitan sitä, että asettaa elämänsä joka päivä, yhä uudestaan, itseään suurempiin käsiin. Elämmekö hyväntahtoisessa vai pahantahtoisessa maailmankaikkeudessa?

Jos maailmankaikkeus on hyväntahtoinen, asiani ovat aina hyvin. Asiani ovat hyvin siitä huolimatta, että juuri nyt kohtaan vaikeuksia ja kärsin. Jos asetan elämäni hyvän maailmankaikkeuden käsiin, se alkaa kuljettaa minua niin, että elämäni kehkeytyy parhaalla mahdollisella tavalla.

Tommy Hellsten kirjoittaa näin viime syksynä ilmestyneessä kirjassaan Ajan takaa, kauemmas katsomisen taidosta (Kirjapaja 2011). Sain sen arvostelukappaleen – taisi olla samoihin aikoihin, kun jalkani leikattiin vuosi sitten lokakuussa. Kirja unohtui, kun taiteilin kipsatun jalan, leikkausinfektion, sairaalaviikkojen, avohaavan hoidon, alipaineimuhoidon, kyynärsauvojen, kaksi kuukautta kestäneen varauskiellon, ihosiirron ja sen hitaasti liikkeelle lähteneen paranemisen, napapiikkien, viikosta toiseen jatkuneen haavahoidon, yhä uusien lääkärikäyntien, fysioterapian, LPG-hoidon, vakuutusyhtiön ja kelan papereiden keskellä.

Lopulta luin sen ja huokasin

Ajan takaa osoittautui kurssikirjaksi, joka tuli postilaatikkooni käytännön kenttävaiheen alkaessa. Sielu oli kutsunut minua tällä kertaa järeästi. Tätä kutsua ei voinut ohittaa. Hellsten sanoitti tekstissään sitä, mitä käytännössä elin. Elämä pakotti minut kääntämään kasvot itseni puoleen. Tai ei, ei se pakottanut – se tarjosi tilaisuuden. Vaikka olin oppinut kuuntelemaan sieluni puhetta jo aiemmin, sain nyt tilaisuuden keskittyä siihen aidommin, enemmän ja hartaammin.

En voinut ajaa autoa enkä pystynyt tekemään töitä, koska en päässyt liikkeelle. Tuskailin sitä, miten valtavat määrät töitä jouduin peruuttamaan, murehdin taloutta ja pelkäsin katastrofia. Ja terveys, siitä minä vasta huolissani olinkin. Kävelenkö enää kunnolla? Nopeatempoiselle ihmiselle elämä oli hidasta, mutta juuri hitaudessa piili merkityksiä.

Kaikki hyvin

Kun katson kulunutta vuotta taaksepäin, niin näen, miten kaikki oli lopulta oikein hyvin. Vaikka töiden peruminen oli taloudellisesti kova kolaus, kaikki meni lopulta kuvittelemaani paremmin. Niin tapaturman hoito kuin talouskin pyöri tavoilla, joita en olisi osannut itse suunnitella. Minulle järjestyi loistava terveyskeskuslääkäri jälkivaiheiden hoitoon ja sain hyvääkin paremmat fysioterapeutit avuksi jalan kuntoutukseen.

Jalan paranemisessa tuli takapakkeja ja ympärillä olevia ihmisiä kaikki toipumisen vaiheet ja peruutusvaiheet ihmetyttivät ja kauhistuttivat. Suurimman osan aikaa minulla oli kumman levollinen olo. Totta kai tuskastuin, kun sairaalassa oksensin vahvojen kipulääkkeiden takia ja kun toipuminen venyi. Lopulta tämä kaikki oli kuitenkin hyvin pientä.  Vaikka neljännesvuosi menikin työn puolesta harakoille, minun henkeni ei  ollut vaarassa. Minulla oli tilaisuus pohtia rauhassa työni painopisteitä ja rajauksia. Asiakkuuksiin tuli hiukan muutoksia: jotain jäi pois ja toista, enemmän minun oloistani, tuli tilalle. Nämä muutokset veivät työtä entistä enemmän itseni näköiseen suuntaan. Uskon sielun ohjanneen minua yhä enemmän elämäni tarkoitusta kohti. Sielu puhutteli ja kutsui tarkistamaan reittiä. Muutokset eivät olleet suuria, mutta ne olivat selkeyttäviä. Elämä kantoi ja minusta tuli taas piirun verran rennompi ja rauhallisempi.

Kiteytysten kirja

Kirja osui eteen oikeaan aikaan – enkä totta puhuen usko sen olevan sattumaa, vaan suurta tarkoituksenmukaisuutta. Minulle Ajan takaa on kiteytysten kirja, joka kirkasti neljännesvuoden mittaisen kokemuksen merkitystä. Vaikka oivaltaisin itse kuinka paljon asioita, on tarpeen peilata kokemuksia ja oivalluksia toisten ihmisten nostamista peileistä.

Ajan takaa on kirja, johon tartun yhä uudelleen. Vaikka sivuja on vähän, asia on täyttä ja maukasta. Kappaleita pitää tutkia ja käännellä mielessään. Kysyä, mitä tämä minulle merkitsee. Tätä kirjaa ei hotkita nopeasti, vaan se vaatii aikaa – ihan niinkuin sielun puheen kuuntelukin. Kirjan äärelle on pysähdyttävä. Onneksi!

Tommy Hellstenin tapa kytkeä arjen elämän ilmiöitä ja havaintoja laajempiin kysymyksiin ja elämän syvään filosofiaan koskettaa. Hän kirjoittaa asioista taitavasti sekä ihmisen että maailmankaikkeuden mittakaavassa. Hän kuvaa luontaista isomorfiaa, rakenteiden yhtäläisyyttä, samanmuotoisuutta monessa eri tasossa ja auttaa lukijaakin yhdistelemään asioita ja tulkitsemaan ympärillä sykkivää elämää.

Ajan takaa on melkein kuin hartauskirja. Hellsten kirjoittaa elämästä ja elämä on pyhää. Pyhän äärelle kuuluu hartaus. Harras hiljaisuus ja pohdiskelu.

Kiitos kirjasta!

Avainsanat: , ,