VIIDAKKOPOLKU

Scroll down to find this entry in English.

Dhigurah. Malediivit.

Kukonlaulupyöräilyn ensimmäinen pysähdys auringonnousun puolella. Sinne tänne viidakkotien varteen on raivattu polku, pieni tie tai melkein oleiluaukio, josta aukeaa näkymä merelle. Tämän auringonlaskun puolen maiseman kohdalle on asennettu keinu: sellainen melkein parivuoteen kokoinen puinen lava, jota reunusti kolmelta sivulta kymmenen senttiä korkea laita. Laita on rakennettu pienasta, josta lähtee sorvattuja pikkupulikoita.

Ohi pienien, muoviverkkoaidalla suojattujen hedelmäfarmien ja muutaman puutarhan. Jätteenkäsittelyaukion sivuitse, ohi höyryävän kasan. Läpi biohazard –höyryjen. Jätetyöläinen poimii käsin muovipulloja suuriin säkkeihin – siis lajittelee. Pitkin tietä, jota suomalainen nimittää kärrypoluksi, malediivilainen ehkä reilusti mopon mentäväksi reitiksi. Poluksi muuttuvaa kulkuväylää pitkin niemenkärjen suuntaan.

Suunnilleen puolet Dhigurahin kolmen ja puolen kilometrin pituudesta on viidakkoa, jonka keskellä kohti pitkää valkohiekkaista kärkeä mutkittelee tuo kapeneva reitti. Kun polku loppuu, laitamme fillarit parkkiin pensaita vasten. Lukitseminen ei ole tarpeen: lukkoja ja avaimia ei pyörissä edes ole.

Tästä eteenpäin paljain jaloin valkoista hiekkaa pitkin.

JUNGLE TRAIL

Dhigurah. Maldives.

First stop at the sunny side, on our cock’s crow bike trip. Here and there, by the side of the jungle road, runs a little trail, like a tiny road or almost like a clearing, opening a view to the sea. A swing has been set up in the spot: a platform almost the size of a double bed, rimmed on three sides by a ten centimetre banister, built of a stave with lathed little ribs.

Past the little orchards, sheltered by plastic net fences, and a few gardens. Nearly
touching the waste treatment place, past the steaming pile. Through the biohazard fumes.

A waste worker is handpicking plastic bottles into large bags – separating, that is. Along
the road that might be named a bridleway by a Finn or a fair scooter track by a Maldivian. Along the road changing into a trail towards the point.

Roughly the half of Dhigurah’s length of three and a half kilometres consists of jungle, with this narrowing route winding towards the long point with white sand. As the trail ends, we park our bikes by some bushes. There is no need to lock the bikes: they do not even have locks or keys.

From this point onwards, barefoot along the white sand.

 

KUKONLAULU KUTSUU

Scroll down to find this entry in English.

Malediivit on Intian valtamerelle siroteltu saarivaltio. Sen 1190 saarta muodostaa halkaisijaltaan jopa satojen kilometrien suuruisia atolleja, joita on kaikkiaan 26. Niistä auki matkailijoille on kymmenkunta. Ensimmäinen valintamme eli Thoddoon saari on osa Alif Alif Atollia. Sitä kutsutaan myös nimillä Pohjoinen Ari Atolli tai Ari Atholhu Uthuruburi Atolli. Thoddoolta me jatkamme pääkaupungin kautta toiselle saarelle. Dhigurah kuuluu Alifu Dhaalu atolliin, joka tunnetaan myös eteläisenä Ari Atollina tai Ari Atholhu Dhekunuburi Atollina.

Nyt siis tarinoita toiselta saarelta. Dhigurah.

Tittelintii, kello soi 5.30. Lomalla kynnys herätyskellon käyttöön on korkea. Sovittiinkin, että noustaan, jos jaksetaan. Jaksettiin. Eväspussiin kaksi pulloa vettä, muutama banaani ja tölkki ice coffeeta kummallekin. Valkoisten pyörien satulat herra housekeeper nosti edellisiltana niin, ettei tarvinnut polkea polvet ohjaustangon korkeudella. Just just riitti meille pitkäkoipisille ja isoille suomalaisille satulan korkeus. Ensimmäisenä päivänähän me poljimme polvet pystyssä ja selkä kenossa.
Kelloa katsomatta fillaroimme saaren siihen päähän, jossa jätimme edellispäivän helteisen reissun kesken. Ei pysty, ei kykene. Hiki hillittömästi valuen, naama punaisena (ei yhtään kelvollista valokuvaa) käännyimme ensimmäisen aamun yrityksellä takaisin ennen kuin saavutimme saaren valkohiekkaisen kärkisarven. Hinkuun ja haluun nähdä se kuvauksellisin paikka Dhigurahilla yhdistyi surkea hellekunto ja auringonpistoksen pelko. Toiseen aamuun varauduimme paremmin ja aikaisemmin. Tarvitseeko sanoa noiden kuvien jälkeen jotain siitä, että kannattiko?

AT COCK’S CROW

The Maldives is a state of islands scattered in the Indian Ocean. There are 26 atolls altogether, some of them hundreds of kilometres in diameter, forming 1190 islands, about ten of which are open to tourists. Our first choice was the island of Thoddoo, a part of Alif Alif Atoll, also known as North Ari Atoll or Ari Atholhu Uthuruburi Atoll. From Thoddoo, we continue to the capital and on to another island. Dhigurah belongs to Alifu Dhaalu Atoll, or South Ari Atoll or Ari Atholhu Dhekunuburi Atoll.
So now, stories from the other island. Dhigurah.

Beepity beep, the clock goes off at 5.30. On holiday, there is a high threshold for setting the alarm. So we agreed to only get up if feeling up to it. We were. Two bottles of water went in our lunch sack, along with some bananas and a can of ice coffee each. Last night, Mr. Housekeeper had lifted up the seats of our white bikes, so that we needed not pedal with our knees on the level of the handlebar. The height was barely enough now for us tall and long-legged Finns. On the first day, we had pedalled with our knees up and our backs askew.

Without checking the time, we now rode to the point of the island where we had aborted our day trip mission yesterday, discouraged by the heat. No can do. Sweat pouring, red-faced (not one decent photo), we turned back on our first morning’s attempt, before reaching the utmost end of the island with its white sands. The itch and urge to see the most photogenic spot on the island was accompanied by our lousy heat tolerance and a fear of sunstroke. Next morning, we were better equipped and set out earlier. Was it worth it? Need I answer, looking at those pictures?

Tuulevi Viljontyttären jouluyö

Liki puoliyö. Istun hiirenhiljaisessa, hämärässä Elämyshotellin aulassa Rantasalmella. Minun jouluuni pitää mahtua myös näitä hetkiä omien ajatusten kanssa. Perhe meni jo nukkumaan ja minä hiivin tänne. Kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että Järvisydämen väki näin sydämellisesti tekee meille muille joulua. Aamun jooga. Joulupuuro ja rusinasoppa, jota meillä muuten aina lapsuudessa tehtiin sekahedelmäkeiton sijaan. Savusaunan löylyt ja palju. Jouluruokia notkuvat pöydät. Pelejä. Kymmenet kynttilät ja takkatuli. Tämä aikatauluttomuus perheen kanssa. Luen vielä vähän.

Kirjoitin tuon kaksi vuotta sitten jouluyönä, toisena Järvisydän-jouluna. Kaksi viikkoa  sitten kävimme kolmannen kerran kokemassa joulutunnelmaa Porosalmen rannoilla. Nyt matkailualan opintojaan työn rinnalla viimeistelevä mies on yksi Järvisydämen joulun tekijöistä ja osan joulusta töissä. Solahtaa sitten vuoron jälkeen perheen seuraan. Kun muut lopulta asettuvat aloilleen, nukkumaan en malttaisi tälläkään kertaa mennä. Voisipa vain venyttää jouluyötä maisemasviitin ikkunasta hiljaisuuden valoja ja valojen värejä katsellen. Valvoa mieli levollisena.

Viinikellarin pitkä ruokapöytä. Sellainen ”herkkua on siinä monenlaista” –versio, jonka alla varmasti lymyävät tontut. Jätetään vähän paistia heillekin! Santsaan silti vielä kolmannen kerran. Viereisen pöydän ääressä samettimekkoinen pikkutyttö kauhoo neljättä kulhollista punavalkoista kerrosjälkiruokaa. Hädin tuskin ylettää. Vieressä oleva äiti laski kerrat ja rajoittaa herkuttelua. Kahvi höyryää suuressa kahvipannussa. Kaadan sitä punasaviseen mukiin. Hirsiseinän pintaa pitkin tekee mieli kuljettaa kättä niin, että jokainen mutka ja muoto tuntuu. Ravintola Piikatytössä pitkä hirsipöytä on kannettu takaisin sille oikealle paikalleen. Aamiaisella takan ääressä lämpö leviää selkää pitkin.
Luonnonkivien sisään louhitussa Järvikylpylässä raukeus aaltoilee ytimiin asti. Norppakiville olen oppinut jättämään murheita. Kuvittelen niillä loikoillessa itseni Saimaan rantakalliolle. Auringon lämmittämille. Ihmetellen veden hiomia, järven pohjasta rakennustarpeiksi nostettuja hirsiä ja luonnonkivilaattoja. Tukkisaunan pitkällä lauteella löytyy tilaa monelle perheelle. Löylyvesi sihahtaa.

Tavoitan jokaisella käyntikerralla sellaista luksusta, jota ei mitata tähtiluokituksella. Sisäistä rauhaa. Luksus on sitä, mistä on puutetta ja aika usein arjessa on puutetta rauhallisesta itsessä olemisesta. Kun hämärässä ajaa Järvisydämen mäelle ja näkee edessä avautuvan maiseman ja ympärillä tuikkivat sadat valot, mieli sujahtaa keskiaikaiseen tarinaan ja sielu astuu johonkin menneeseen Tuulevi Viljontyttären aikaan satoja vuosia sitten. Ehkä vuoteen 1658, kun Venäjän tsaari luovutti Heiskasen suvun päämiehelle 600 hehtaarin niemekkeen kiitokseksi hyvästä sotilaspalveluksesta. Silloin näille kallioisille maille perustetusta kestikievarista alkoi nykyisen Järvisydämen tarina.

CHRISTMAS NIGHT OF TUULEVI, DAUGHTER OF VILJO

Nearly midnight. In the twilight, I am sitting in the whisper-quiet lobby of Hotel Järvisydän. These moments, alone with my thoughts, are an essential part of my Christmas. My family has gone to bed and I have sneaked here. I am ever so grateful to the Järvisydän crew for making our Christmas in such a hearty manner. Yoga in the morning. Rice pudding, not with fruit soup but with raisin soup, just like in my childhood. Smoke sauna and a hot tub. Tables laden with Christmas food. Games. Dozens of candles and a crackling fire. Unwinding with the family, without schedules. I will read for a bit more.

It has been two years since I wrote that, on a Christmas night, our second Christmas at Järvisydän. Two weeks ago, we enjoyed the Christmas spirit at the shores of Porosalmi for the third time. My husband, finishing his studies in travel industry besides his job, is now one of the makers of the Järvisydän Christmas, and spends part of the holiday season  working. After his shift, he joins the family. When the others finally turn in, I am, once again, reluctant to go to bed. I wish I could just stretch the Christmas night, watching the lights of silence, colours of the lights. Awake, serene.

The long table in the Wine Cellar, with all kinds of delicacies. There must be elves lurking under the table, so let us leave some roast for them too! Still, I am going back for seconds, no, thirds. At the next table, a little girl with a velvet frock is ladling her fourth bowl of the red and white trifle. She can barely reach the table. Her mother, having counted her helpings, tries to confine her. Coffee, steaming in a large pot. I pour some into a red clay mug. There are many natural morphs and meanders on the log wall, tempting to touch. In the restaurant Piikatyttö, the long log table has been carried back to its proper place. At the breakfast beside the fire, warmth spreads along my spine.

The Lake Spa, quarried out of the natural rock, makes me utterly relaxed. I have learned to leave my worries to the Seal Stones. Lolling on them, I imagine myself on the cliffs by the lake Saimaa. Warmed by the sun. I am marveling at slates and logs, smoothed by water, lifted from the lake bottom and used as building material. On the long pew in the Log Sauna, there is room for many families. Water sizzles on the stove.

On each and every visit, I am finding luxury, one not measurable by star ratings. Inner peace. Luxury is what there is shortage of, and in everyday life, there is shortage of just being in yourself, in peace. When I drive to the Järvisydän hill in twilight, seeing the scenery in front of me, hundreds of lights twinkling around, my mind slips into a medieval story and my soul steps into a time long gone, the time of Tuulevi, daughter of Viljo, hundreds of years ago. Perhaps in the year 1658, when the Czar of Russia gave this 600 hectare headland to the Heiskanen family, acknowledging a remarkable military service. The inn founded on these rocky lands back then was the starting point of the Järvisydän story.

 

 

 

TUOKSUJEN THODDOO

Tässä elämässä jo toisen kerran ihana Thoddoo ja Veli Thoddoo Inn. Majatalo, johon palaaminen on kuin kotiintulo. Kuljetan aviomiestä vuosi sitten tutuiksi tulleilla kujilla. Näytän pinkin muurin ja vien hedelmäpuutarhojen laidoille. Talutan lännenpuoleiselle rannalle. Kävelemään paljain jaloin puuterirantaan, sinne missä valkoinen hiekka on aivan erityisen lempeän pehmeää. Pehmeämpää kuin missään.

Teiden varsilla tuoksuu. Lähikadulla, jonkun talon pihamuurin yli leijuu pyykinpesuaineen tuoksu. Vaaleanpunaisen muurin takaa kohoaa makean mausteinen parfyymi. Joku suihkautti juuri. Mustalla skootterillaan vastaan ajava nuori nainen tuoksuu tutun tuntuiselle hajuvedelle. Sille, jota en ehdi tunnistaa. Käännyn silti katsomaan perään ja huomaan mustan tunikan taidokkaasti eri väreillä kirjaillut kalvosimet. Joulukuusenvihreän päähuivin, joka on aseteltu paikoilleen kullanvärisin neuloin.

Kun poljemme turistirannalle, tuoksut vaihtelevat. Hedelmätarhan kulmalla lehahtaa käyneen makea haju. Huonosti toimivan kompostin lämpimän tukahduttava imelä tuoksu. Viljelijä on koonnut huonoksi menneet papaijat kasaan. Kärrää varmaan illalla pois. Viivymme rannassa auringonlaskun viime hetkiin saakka. Pimeä valahtaa puoli seitsemän aikaan. Olemme päiväntasaajalla. Poljemme kohti majataloa hedelmätarhojen ja viljelyksien välistä pimeää tietä pitkin. Juuri ja juuri näen eteeni. Ensin tulee savun tuoksu. Sitten mutkan takaa aukeavat maisemaa maalaavat liekit.  Miehet polttavat puutarhajätettä: oksia, hedelmäpuiden kuivia lehtiä. Tuoksu palaa mieleen illalla, kun haistan Azmyn sytyttämän hyttyskierukan hajun.

Niin ja se tärkein, meren ja hiekkarannan tuoksu. Sille en löydä selitystä enkä mielikuvaa. Mille lämmin, turkoosi meri tuoksuu? Miltä tuoksu tuntuu? Suolaisen kirpeä kevyt puraisu, tuoksuvan lempeä silitys. Lämmin hymy ja silmäkulmien naurunrypyt.

Tien varrella ja rannalla siellä täällä jokin kukka. Lempeä, keveän makea tuoksu. Vähän vaniljaa, jotain kevyesti samaa kuin jasmikkeessa. Hiukan hedelmää. Pysähdyn melkein aina jonkin kukan huomatessani nuuhkimaan. Tuo valkoinen pikkukukkainenko se on. Vai tuo toinen valkoinen kellokukkainen, jonka lehdet ja kukat muistuttavat elämänlankaa, mutta kymmenen kertaa isompina. Ehkä nuo keltaiset, ryppäinä kasvavat pienet kukkaset. Koko reissun aikana en onnistu jäljittämään tuoksuvaa kasvia.

Myös jokin Azmyn puutarhan kukista tuoksuu, mutten tiedä mikä. En vaivaudu nousemaan jäljittääkseni tuoksua – kasvia tuskin tunnistaisin kuitenkaan. Nuuhkin vain. Silmät kiinni.

THODDOO, THE FRAGRANT

For the second time in this life, the lovely Thoddoo and Veli Thoddoo Inn. It feels like coming home. I lead my husband through the alleys, so familiar from a year ago. I show him the pink wall and take him to the edges of the orchards. I walk him to the western beach, pacing barefoot where the white powdery sand is extraordinarily soft and mellow. Softer than anywhere else.

The roadsides are fragrant. In a nearby street, the smell of washing powder is wafting over a garden wall. Behind the pink wall, a sweet and spicy perfume ascends. Someone has just done a little splash. A young woman on a black scooter smells of a perfume that feels familiar. One I fail to recognize this quickly.  I still turn to see her go and notice the intricately decorated cuffs on her black tunic. The christmas-tree green headscarf secured in place with gold-coloured pins.

Pedalling towards the tourist beach, there are various fragrances. There is a sweet, fermented smell at the corner of an orchard. The suffocating, warm and cloying smell of a malfunctioning compost. The farmer has gathered spoiled papayas in a pile. To be wheeled away in the evening, I suppose. We linger on the beach until the last moments of sunset. Darkness falls at half past six. We are on the equator. We pedal towards the inn, along a dark road, between orchards and farmlands. I can barely see ahead of me. First, there is the smell of smoke. Then, behind a bend, flames paint the scenery. Men burning garden waste: branches, dry leaves from fruit trees. The moment comes back to me in the evening as I smell the mosquito coil Azmy has lighted.

And most importantly, the smell of the sea and the sandy beach. I cannot explain it, visualize it. What does the warm turquoise ocean smell like? How does the smell feel like? A salty, crisp, gentle bite, a fragrant, ethereal stroke. A warm smile and crow’s-feet around your eyes.

By the road and on the beach, a flower here and there. A mellow, ethereal, sweet fragrance. A bit like vanilla, a tiny bit like mock orange. A bit of fruityness. I stop and smell almost every flower I spot. Is it that white one with little flowers. Or is it that one with enormous, bell-like flowers, like a tenfold morning-glory. Perhaps those small yellow flowers growing in clusters. I fail to identify a single flowering plant during my journey.

One of the flowers in Azmy’s garden smells too, but I do not know which one. I do not bother to rise and track it down – I would not recognize the plant anyway. So I just whiff the fragrance. Eyes closed.

MAHDOTONTA MATKASUUNNITTELUA?

Muistelen puolentoista vuoden takaista ensimmäisen Malediivien matkan suunnittelua.  Sähköpostissani köllöttää minulle ja tyttärelle Turkish Airlinesin lentovaraus välille Helsinki – Istanbul –Male ja takaisin. Entä majoitus? Mikä atolli, mikä saari, mitkä yhteydet, paljonko maksaa? Selaamme Bookingin ja Airbnb:n tarjontaa. Airbnb-kohteissa ei juuri palautteita ole. Onko näitä edes olemassa? Perillä selviää, että Airbnb-ilmoittamisen historia on niin lyhyt, ettei palautteita ole vielä kertynyt. Hintoja on aluksi vaikea hahmottaa. Yöhinnan päälle pätkähtää valtion määräämä palvelumaksu 10 % ja vero 12 %. Ympäristömaksu on vähän vajaa kolme euroa yöltä nuppia kohti. Ynnäämme prosentteja ja öiden määriä. Nykyään Booking erittelee automaattisesti nämä kulut huonehinnan päälle, niitä ei tarvitse enää laskea itse.

Malediiveilla edulliset paikallislautat tai kalliimmat pikaveneet korvaavat kotoiset bussilinjat. You reach islands by a public ferry or speedboat.

Minkä majatalon valitsemme? Kauanko kestää matka lentokentältä? Mistä kuljetus? Pääseekö pikaveneellä?  Vesitasomatkat maksavat satasia eli ihan liikaa. Jostain blogista luen juttua paikallislautoista. Matkat maksavat muutaman dollarin per nenä. Säästäväisenä innostun, mutta en meinaa löytää aikatauluja. Tutkimme karttaa ja pallottelemme päätöksiä tuntikausia. Minkään matkan suunnittelu ei ole tuntunut näin työläältä. Huomaammekohan kaiken tarpeellisen?

Marraskuun yhdeksäs päivä nostamme rinkat selkään ja suuntaamme Helsingin aseman kautta kentälle. Vasta vähän ennen matkaa selkiytyneet majoitusvaraukset olemme printanneet, ne kun piti varautua näyttämään perillä lentokenttävirkailijalle. Ilman majoitusvarausta maahan ei kuulemma pääse. Perillä Velanan kentällä vakava, huivipäinen virkailija tutkii meidän lankettimme ennen maahan pääsemistä. Iskee nykyään niin harvinaisen leiman passiin. Tällä toisella, syksyn 2018 matkalla varauspaperit piti kaivaa näytille jo Helsingin päässä.

Tästä alkaa Ukulhaksen, sen suunnilleen koripallokentän kokoisen saaren, päätie. On siellä talojakin. Walking on the main road of Ukulhas island.

Syksyllä 2017 valintamme osuvat kahteen, suhteellisen lähellä toisiaan olevaan saareen: Ukulhas ja Thoddoo. Ensimmäiseksi yöksi varaamme hotellin Hulhumaleen, lähelle kenttää. Ennakkoon arvailemme olevamme väsyneitä neljäntoista tunnin lentojen jälkeen. Turha pysähdys, matkaa olisi voinut jatkaa saman tien perille saakka.  Kahdeksi viimeiseksi yöksi buukkaamme kaksi yötä pieneen budget-tason resorttiin nimeltä Malahini Kuda Bandos.

Nyt 2018 matkalle valitsemme toistamiseen Malediivien hedelmäkorin, rakkaaksi tulleen suosikkisaareni Thoddoon. Sen haluan esittellä tällä toisella reissulla miehelleni – ja siellä on iki-ihana Veli Thoddoo Inn-majatalo. Toiseksi saareksi valikoituu Dhigurah. Sekä viime että tämän vuoden saarikohteemme ovat kohtuullisella pikavene-etäisyydellä toisistaan.

Niin ne saarisiirtymät. Ensin konsultoimme Googlea ja tuskailimme kovapäisesti minä ite-periaatteella. Saamme kuitenkin siirtymien suunnitteluun ja venematkojen varaamiseen lopulta parhaan avun majapaikoista. Majoittajat tietävät aikataulut ja käytännöt. He osaavat opastaa. Matkat voi myös maksaa majataloihin. Tällä toisella reissulla suunnittelu sujuikin sutjakasti, vanhalla kokemuksella.

Veli Thoddoo Inn, takaisin sinne. Majatalon takana on pieni puutarha. Garden of our favourite guesthouse Veli Thoddoo Inn in Thoddoo island.

IMPOSSIBLE TRAVEL PLANS?

I am thinking back to a year and a half ago when we were planning our first trip to the Maldives. In my inbox, there resides a Turkish Airlines flight reservation for me and my daughter: Helsinki – Istanbul – Male and back. And the accommodation? Which atoll, which connections, which price? We are browsing Booking and Airbnb for options. There are very few reviews for Airbnb properties. Do they even exist? Having gotten there, we learn that the history of Airbnb is too short for reviews to have piled up yet. At first, prices are difficult to get to grips with. On top of the fee per night, there is a 10% government service charge and a 12% tax, as well as an environmental charge, just under 3 euros per person. Today, Booking does itemize these costs on top of the room price; you do not need to calculate them anymore.

Which guesthouse should we pick? How long is the trip from the airport? What about transport? Will we get there by speedboat? Trips by seaplane are definitely too expensive, hundreds of dollars. On a blog, I read about local ferries. These trips are just a few dollars. Ever frugal, I am excited about this, but timetables are hard to find. Exploring the map, we juggle decisions for hours. No trip ever has been this arduous to plan. Have we considered all the essentials? On the ninth of November 2017, we put on our backpacks, then head to Helsinki station and proceed to the airport. Just before the journey, we have sorted out and printed our reservations, since they are to be shown to airport officials in the destination. Apparently, you cannot enter the country
without these documents. At Velana airport, a straight-faced official with a headscarf examines them before letting us through, stamping our passports, something that rarely occurs these days. On our later trip, in the autumn of 2018, we had to present the reservations before even leaving Helsinki.

In the autumn of 2017, we choose two islands relatively close to each other: Ukulhas and Thoddoo. Assuming we will be tired after the fourteen-hour flights, we book a hotel in Hulhumale,  near the airport, for our first night. We might as well have travelled all the way to our destination. For the last two nights, we book a budget resort called Malahini Kuda Bandos. On our 2018 trip, we return to Thoddoo, the fruit basket of the Maldives, my favourite island. I want to introduce the island to my husband – and on Thoddoo, there is the ever so lovely Veli Thoddoo Inn. Dhigurah is selected to our second island destination. Both last year and now, our destinations are within a reasonable speedboat distance to one another.

Speaking of island transfers, we began by obstinately consulting Google, after the ”I wanna do it myself” principle. The staff at our lodgings, however, turn out to be the best source of advice and guidance when planning our transfers and booking boat trips. They are familiar with timetables and practices. Transfer fees can also be paid in the inns. On our second trip, planning went smoothly, with experience.

 

MITEN LÖYSIN MALEDIIVIT?

Joskus yläasteella minulla oli kirjekaveri Malediiveilta. Ibrahim Shathir Malesta  lähetti kirjeidensä mukana ison postikortin tai kaiketi kaksi. Ainakin toiseen oli kuvattu klassinen palmurannan auringonlasku. Toinen taisi olla kuva turkoosista merestä ja sitä kohti kallistuneesta palmusta.

Tänä syksynä pengottuani tuntikausia siskon huushollin eli lapsuuden kotipaikan vintillä löysin yhden ainoan, siistillä käsialalla kirjoitetun kirjeen. Postikortin muistelen laittaneeni nastalla vanhan hirsitalon kamarin, siis oman huoneeni seinälle. Nastan painoin tapetin ja sen alla olevan seinäpahvin läpi. Mihin lie kortti sittemmin hävinnyt. Kirjeen postileimasta en saa selvää enkä muista tarkkaa vuotta, jolloin kirjeen sain. Yhteys kirjekaveriin katosi, mutta saavuttamattomalta tuntuva unelma Malediiveista jäi. 1970-80 –luvun vaihteen Ristiinassa asuneelle esiteinille tuo maailman laidalla oleva oleva kaukomaa olisi yhtä hyvin olla kuussa. Käsittämätön utopia. Niin kaukaiselta se tuntui aina viime vuosiin saakka. Kun vuonna 1988 menimme naimisiin, häämatkakohteeksi emme osanneet edes haaveilla Malediiveja. Olimme opiskelijoita, pienen budjetin ihmisiä.

Kun tytär oli pieni, unelmoimme yhdessä lomasta, jolla yövytään veden päälle rakennetussa majassa. Tartutin turkoosin kaukokaipuun häneen. 50-vuotismatkalle
pyysin sitten Kilroy Travelsin Janelta tarjouksen koko perheen  Malediivien matkasta. Matkatoimisto tarjosi kahden viikon yhdistelmämatkaa: viikkoa resortissa ja toista perinteisessä puisessa dhoni-laivassa saarelta toiselle kruisaillen. Budjetti vaan karkasi edelleen ulottumattomiin. Hinta per nuppi hipoi tuolloin neljää tonnia.

Kului muutama vuosi. Yhtenä helmikuisena tiistaina keväällä 2017 Lentodiilejä selaava tytär kiljaisee
–       Äiti. Lentotarjous Malediiveille. Vähän yli viisisataa!
Varaamme marraskuulle 2017 Turkish Airlinesin lennot tietämättä vielä, missä majoittua. Hesarin edellistalven juttu oli kuitenkin kertonut majataloista, joiden yöhinta on myös meille passeli. Omatoimimatkalla niissä voi majoittua  paikallissaarilla. Kun laki vuonna 2009 muuttui, paikalliset alkoivat avata pieniä, kohtuuhintaisia majataloja. Sinne me suunnistaisimme!

Veli Thoddoo Inn Thoddoon saarella on lämminhenkinen majatalo. Kuulet siitä tulevista postauksissa. Veli Thoddoo Inn is a lovely guesthouse in Thoddoo island. You will hear more of it later.

HOW DID I DISCOVER THE MALDIVES?

When at high school, I had a penpal from the Maldives. Ibrahim Shathir from Male attached one or two large postcards to his letters. One of them had a picture of a classic sunset on a palm beach. The other one, I think, depicted a palm tree swaying by the turquoise sea. This autumn, after rummaging my sister’s attic (she lives in our childhood home) for hours, I found just one letter, scribed in neat handwriting. I recall pinning the card on the wall in my room in our old log house. Through the wallpaper and the board. I wonder where the card has vanished. The date stamp on the letter is unreadable and I cannot remember the exact year I received the letter. I lost contact with my penpal but kept on dreaming of the seemingly unattainable Maldives.

For a preteen living in Ristiina in the turn of the eighties, the Maldives might as well have been on the moon. An unimaginable utopia. That is how remote it felt until recent years. For our honeymoon in 1988, we could not even begin to dream of going to the Maldives. We were students with a low budget. When our daughter was small, together we used to fantasize about a holiday in a overwater bungalow. I infected her with a turquoise wanderlust. For my 50 th anniversary trip, I asked Jane of Kilroy Travel to put together an offer for a family trip to the Maldives. The agency suggested a two week trip, a combination of one week in a resort and another on a traditional wooden dhoni boat, cruising from island to island. The cost was still unattainable, though. The price would have been nearly four grand per person.

Some years later, a February tuesday in the spring 2017 our daughter is browsing flight deals and suddenly she yells:
– Mum! A flight offer to the Maldives. Just over five hundred euros!
We book ourselves some Turkish Airlines flights for November, without any knowledge of accommodation. The winter before, there had been an article in Helsingin Sanomat, with information about affordable guesthouses. For independent travellers, staying on local islands is a good option. After the law change in 2009, many locals started opening small, affordable inns. That is where we would be heading!

Thoddoon muistoja. Memories from Thoddoo island.

PALUU MIELENRAUHAAN

1.11.2018
Päivää – niin monen vuoden jälkeen. Juuri nyt istun Malediivien pääkaupungin Malen kupeesssa olevan Velanan lentokentän aulassa, penkkirivin keskellä, melkein suoraan ilmastointilaitteen edessä. Vaihdoin äsken paikkaa, sillä kovalle säädetty puhallus tempaisi ajatukset aulan peräseinää kohti, päin kenttä-span ja turistisuihkun lasiseinää.

Tulimme varhain aamulla Thoddoolta ja odotamme neljältä lähtevää pikavenettä Dhigurahiin. Kurkistan kelloa. Kaksi tuntia vielä. Macin akussa puhtia on jäljellä 18%. Olen kirjoittanut kuusi liuskaa havaintoja Malediiveilta. Havaintoja sekä viimeksi kuluneelta kuudelta reissupäivältä aviomiehen kanssa että vuoden takaiselta äiti – tytär -matkalta. Thoddoolla kävin myös tyttären kanssa. Sille on syynsä, että palasin samalle saarelle kaikista noin kahdestasadasta asutusta saaresta. Se syy on neljän huoneen majatalo Veli Thoddoo Inn, yksi maan 396:sta majatalosta. Siitä lisää tulevissa postauksissa.

Tällaisten tarinoiden kanssa palaan Mielenrauha-blogiin. Tarinoin kohtaamisia, värejä, tuoksuja, tunnelmia. Maailmalta, Suomesta, kotoa. Suomeksi ja englanniksi. Olen kyllä kirjoittanut blogitauolla, mutta muuta. Henkilöstövalmentamiseen ja työyhteisöjen kehittämiseen liittyviä blogitekstejä, hankkeiden raportteja, lehtiartikkeleita, juttuja päätoimittamani bussiyhtiön henkilöstölehteen. Matkajuttuja ja henkilöhaastattelujakin olen kynäillyt. Kuukausi sitten treenasin luovaa kirjoittamista Otavan opistossa kirjailija Petri Tammisen johdolla. Menkää muuten ihmeessä, jos pääsette Petrin kurssille tai muuhun luovan kirjoittamisen opastukseen. Koska Petri opettaa harvoin, minä tunnen saalistaneeni helmiä tuon viikonlopun aikana.

BACK TO PEACE OF MIND

1st Nov 2018

Greetings after so many years. Right now, I find myself in the lobby at Velana airport, next to Male, capital of Maldives; I am sitting in the middle of a row of seats, nearly directly in front of the AC. I have just switched seat, since the high intensity blast swept my thoughts towards the further end of the lobby, to the glass wall of the airport spa and showers.

First thing in the morning, we arrived from Thoddoo, and are now waiting for the speed boat to Dhigurah, due at four. I have a glimpse at my watch. Two hours to go. My Mac has 18% battery life left. I have written six sheets of observations on Maldives. Observations from these six travel days with my husband and from the mother-daughter trip a year ago. We went to Thoddoo then, too. There is a reason why I wanted to go back to that specific island among the two hundred habitated ones. The reason is the four-room Veli Thoddoo Inn, one of the 396 ones in Maldives. More about the inn in future posts.

With stories like this, I will be back on my Peace of Mind blog. I will write about encounters, colours, smells, impressions. Around the world, in Finland, at home. During the breather with my blog, I did write, only it was different stuff. Posts about personnel coaching and working communities, reports on projects, articles in magazines, stories in a bus company personnel magazine I am an editor in. I have penned travel stories and personal interviews, too. A month ago, I had a chance to train my creative writing, led by the writer Petri Tamminen. Do go if there is a chance to attend one of Petri’s classes or participate in other such training. Since Petri seldom teaches, I feel like having hunted pearls during the weekend.