Aihearkisto: kiire

Ehditkö aistia?

tuomiSe aukaisee sielun salaiset lukot. Tuomen tuoksu!

Sunnuntaina se tapahtui. Kerrostalon sisäpihalla aika tuntui pysähtyvän, kun tajusin että tuomi tuoksuu! Mikä tuossa tuoksussa onkaan. Se on kuin avain johonkin sielun salaisiin lukkoihin. Se raottaa jotain, mihin löydän yhteyden vain harvoin. En osaa sanoa, mitä se maaginen oikein on. Kaikki aika on yhtä aikaa läsnä ja aistit heräävät.

Elämä on enemmän, kun on aikaa pysähtyä aistimaan.

Mainokset
Avainsanat: , ,

Silitysmeditaatiota

silitys4

silitys2

silitys1

Silitin tänään. Silitin varmaan kolme tuntia. Silitin ison pinon keittiöpyyhkeitä. Kaikki puhtaana olevat kangaspaitani. Muutamat puuvillahousut ja pari hametta. Silitin muutakin. Silitin hitaasti ja huolella. Ei ollut kiirettä mihinkään. En päästänyt keskeneräisiä asioita vaivaamaan mieltä ja kiirehtimään tekemistä. Päinvastoin silitin pois mielipahaa ja alakuloa.

Ennen olen ollut laiska silittäjä. Olen jopa inhonnut sitä jonnin joutavana hitaana puuhana ja ostanut sen takia rypistymättömiä trikoopaitoja neuleiden ja jakkujen alle. Siitä olen tinkinyt, kun on ollut kiire – kiire – kiire. Olen silittänyt vain sen, mikä on ollut pakko silittää. Useimmiten ne keittiöpyyhkeet ovat sellaisia semiryppyisiä puhtaanakin. Narulle oiottuja ja siihen kuivuneita. Vaan mikä nautinto on hypistellä silitettyä, taiteltua ja vielä lempeän lämmintä pyyhkeen pintaa. Tuoksuvaa.

Tuoksu tuli Durancen silitysvedestä, jonka ostin kesällä Kanavan Kunkusta, Vääksystä. Tähän saakka tuo kympin verran maksanut litran pullo on odottanut pyykkikaapissani. Mutta voi, nyt kun otin sen käyttöön olen aivan hullaantunut. Tuoksuva aistinautinto, lempeä sellainen yhdessä pyykin lämmön kanssa vei melkein nirvanaan. Käden hidas liike silitysraudan kahvassa tuuditti levolliseen oloon. Se silitysvesi jätti myös ihastuttavan tuoksun leijumaan ilmaan. Mies tuli kotiin ja kulki kodinhoitohuoneen läpi. Kysyi
”Mikä hyvä täällä tuoksuu?”

Tänään olin toiminnallisen meditaation tarpeessa.
Siinä palveli silittäminen.
Sillä, kuten millään muullakaan asialla ei ole yhtä ja ainoaa merkitystä.
Hyvää tai huonoa. Myönteistä tai vastenmielistä.
Tilanne ja asiayhteys ratkaisee.

PS. Tätä ihanaa Durancea saa myös täältä omasta kotipitäjästä, Ristiinan Wanhan Martan kaupasta. Nettikauppakin on!

Avainsanat: , , ,

Mitä syntyi tyhjästä viikonlopusta?

Tiivis viikko takana. Kilometrejä tiellä ja raiteilla. Aikaisia lähtöjä ja myöhäisiä tuloja. Kello soimassa muutamana aamuna vähän jälkeen viiden. Opiskelua, työnohjausta, mentor-ryhmän vetäjän hommia, toiminnallisen koulutuksen kouluttajan töitä. Asiatekstin tekoa. Mäntyharjua, Helsinkiä, Kouvolaa ja sitten vielä lauantaiaamuna miehen matkassa Hämeenlinnaan. Nyt hän opiskelee esiintymistä ja minä vain hengailen kaksi päivää.

Minulla ei ollut koko viikonlopuksi muuta ennakkoon suunniteltua ohjelmaa kuin ehtiä eilen aamukuudelta miehen kyytiin ja tänään iltapäivällä kahden maissa takaisin päin. Herrajee, miten ihanaa. Tyhjää tilaa. Oleskelua. Tai sen päättämistä jäänkö oleilemaan vai teenkö jotain. Nukkuisko vaikka koko päivän? Aivojen tuuletusta opiskeluaikaisessa kotikaupungissa Hämeenlinnassa. Mitä siitä syntyikään.

1) Lempeät treffit parikymppisen itseni kanssa

Ajelua siellä ja täällä. Vanhojen tunteiden kohtaamista ja lempeää käsittelyä Verkatehtaan kulmilla, parilla vanhalla kotikadulla ja siellä missä kuljimme silloin. Muistan miten ystävä kertoi noilla metallisilla paloportailla isänsä kuolevan pian syöpään. Miten hän tupakoi vieressäni vakavana ja kertoi isän jo oksentavan verta. Aikaa ei juuri enää ole, hän sanoi. Minä en osannut sanoa enkä tehdä oikein mitään, minulla ei ollut tapaa lohduttaa. En osannut edes halata. Olin niin jäässä. Kaikki yksityiskohdat tilanteesta piirtyivät kuitenkin mieleen ja kai jonkinlainen loputon riittämättömyys ja syyllisyyskin. Mutta miten olisin voinutkaan osata, mistä olisin oppinut. Minähän opettelin vasta. Aikuisuutta, kohtaamista, toisen näkemistä, lohduttamistakin. Voi sinä nuori nainen, se riitti silloin – se sai sinut opettelemaan ja nyt ehkä osaat jo enemmän ja paremmin. Se riitti silloisilla eväilläsi. Älä sure sitä enää. Irti päästämisen tunne on vapauttava.

2) Parisuhdeterapiaa keski-ikäisille

Viime aikoina on ollut vähän tai välillä vähän enemmänkin kireää parisuhderintamalla. Kun solmu kiristyy tarpeeksi, sen nykiminen asiallisen puheen ja analysoinnin keinoilla on pirullisen hankalaa. Illaksi päädyimme Vanaja-saliin. Siellä oli kaksi tuntia stand up- komiikkaa. Nauru hölläsi mieltä ja nauru eritoten keski-ikäisten parisuhteen ikitutuista ilmiöistä hoiteli hyvän terapeutin lailla mielen uuteen asentoon. Sanotaan, että rentona opit ja suoritat parhaiten. Rentona ratkaiset myös ongelmia viisaammin. On kuin olisimme käyneet parisuhdeleirillä. Mieli on aivan toisenlainen lähtiessä kuin tullessa, myös parisuhteellisesti. Vaikka vakavaa parisuhteen hoitamistakin tarvitaan, se vakavuus saa helposti koko suhteen maistumaan työnteolta. ja sitähän se ei saa olla.

3) Kamalasti elämäniloa

Väljää aikaa, auringonpaistetta, yhteistä ja omaa tekemistä, naurua. Tankkasin elämänvoimaa, kunnon polttoainetta tuleville päiville ja viikoille.

4) Uusia ideoita työhön

Kouluttajana ja työnohjaajana on elintärkeää uusiutua. Kun mieli on pyörinyt pari päivää väljillä kierroksilla ja rentoutunut, ideoita puskee kaikista luukuista ja luukun raoista. Lähestymiskulmia siihen, mistä vinkkelistä asioita voi käsitellä. Käytännön keinoja. Toiminnallisia harjoituksia. Vanhat ajatukset yhdistyvät uusiin ja kappas vaan, siitä yhteenlaskusta syntyy ihan uudenlainen lopputulos. Tämä helpottaa taas monen koulutussession suunnittelua ja säästää myös työtunteja niiden yhteydessä.

5) Työkuvioista tutun immeisen suunnittelematon tapaaminen

Ihan ex tempore kuulumisten vaihtoa ja kokemuksia siitä, mitä sitten tapahtuikaan, kun työnohjaussuhteemme oli päättynyt. Mukava kohtaaminen plus palautetta käyttämistäni työskentelytavoista. Siis noin se toimi ja tuolla tavalla vaikutti. Ekstrana lämmin mieli tapaamisesta.

6) Voi mitä kirpputorilöytöjä

Kyllä, olen kirppisfriikki ja saan parhaat ostoskiksit tehdessäni löytöjä kirppareilta. Eilen ohjelmassa oli kolme paikkaa ja jokunen loistolöytö. Maalaisromanttiseen meininkiin sopiva, valkoinen emalisiivilä. Mainio laatikkomainen kapsäkki jostain hamasta menneisyydestä, viiskytluvulta – ihan loistoväline kaikkien toiminnallisten koulutusvermeiden kuljetukseen. Keveät turkoosikukkaiset  kesähelmat ja iskemättömät Jackpotin valkoiset pellavahousut. Pieni neliskanttinen alpakkatarjotin.

7) Spontaaniuden nautinto

Jos allakka on koko ajan täyteen isketty, jää kokematta spontaaniuden ilo. Spontaanius kasvattaa siipiä kantapäihin ja nostaa hymyn huulille. Oli hauskaa istua hetki hotellihuoneessa ja surffata Hämeenlinnan tapahtumakalenteria. Mitä teatterissa, mitä leffasssa entä muuta kulttuurin puolella. Esitykset, näyttelyt, myyjäiset, musiikkia? Mitä kirppareita ja missä päin? Mitä kahviloita nykyään? Oliskohan lippuja. Valinnanvaraa oli paljon ja mieli oli runsauden rikastama. Koska haluan kehittää omaa heittäytymisen taitoa ja intuition käyttöä myös kouluttajana, sitä on hyvä harjoittaa kaikilla elämän alueilla. Hyöty leviää koko elämään.

8) Oijoi miten hyvää ruokaa

Aikuisten reissuun kuului eilen stand upin jälkeen hyvää ruokaa ravintola Hällässä, jonka vieressä mies aikanaan asui ekan opiskeluvuoden. Minäkin aloin opiskella täällä samaan aikaan, mutta eka vuonna meillä oli siveästi omat kämpät, sitten muutettiin kimppaan (-87). Niihin aikoihin Hällä oli pubi Hälläpyörä. Nyt loistava ruokapaikka. Minun lautasellani oli ahventa, perunat vaihdoin lämpimiin kasviksiin. Mies söi hyvin laitettua maksaa. Annokset maksavat kahdenkympin pintaan. Sopii siis niihin pikkuisen parempiin hetkiin. Erinomainen palvelu ja mukava tunnelma. Hyvään elämään kuuluu myös hyvä ruoka.

Saldo

Etukäteen tämä oli siis tyhjä viikonloppu ilman agendaa ja aikatauluja. Tästä tuli parisuhde- ja henkilökohtaista terapiaa, aikamatka mielen albumeihin, rentoutumista ja lepoa, ammatillista uusiutumista, ostoksia, mielen ja kehon ravintoa. Loistava saldo. Etukäteen olisi voinut sanoa, että ei mulla ole aikaa tuollaiseen joutavanpäiväiseen joutilaisuuteen. Jälkikäteen totean, että tämä on enemmän kuin osiensa ja yhteenlaskettujen tuntien summa.

Anteeksi muuten kaikille Hämeenlinnan tutuille, etten ottanut yhteyttä vaikka kulmilla kuljimme. Tämä oli jotenkin nyt tällainen henkilökohtainen vaellus  tällä kertaa.

Kotimatkalla ostan vielä kummitytölle tuliaisiksi kurarukkaset. Pienen ihmisen nautintoja kun on se keväisten purojen kaivaminen.

Avainsanat: , , , ,

Sohvaannun ja rakastan sitä

Löhöän mukavassa asennossa sohvalla. Valtasin koko punaisen olokalusteen ja nostin jalat ylös. Jalkojen päällä on viltti. Varpaita peittävät villasukat. Sohvan takana, omalla tyynyllään, makoilee rento koira. Se lötköttää tyynyllä. Pää roikkuu reunalta alaspäin, lattialle. Viereisellä sohvalla on kerällä kissa.  

On hiljaista. Kuuluu vain jääkaapin käyntiääni ja kellon raksutus. Perhe on kaupungissa. Tytär ostoksilla ja mies näyttämässä asuntoa mahdolliselle asiakkaalle. Hän siis välittää asuntoja työkseen.

Minä en kaipaa mihinkään. Tänään rakastan tätä sohvailua, sitä että tälle päivälle ei ole yhden yhtä kalenterimerkintää. En ole luvannut kenellekään mitään enkä sopinut kenenkään kanssa mitään. Voin ottaa päikkärit, jos haluan tai olla ottamatta, jos ei nappaa. Pitäisiköhän keittää kohta kahvit. Jos vaikka vaahdottaisi kuuman maidon sen sekaan.

Parasta on valinnanvapaus!

Olen kokenut muutakin

En ehkä tietäisi ja tajuaisi, millaista luksusta tämä on, jos en olisi kokenut muuta. Jos en olisi elänyt läpi kiihkeitä ruuhkavuosia, jolloin piti näyttää duunissa ja tasapainoilla lapsiperheen arkea. Siinä sivussa meni muutama luottamustehtävä ja järjestötoimi. Oli hallituksen kokousta Helsingissä ja toimikunnan palaveria Mikkelissä. Myöhään meni, mutta mitäs sitä ei hyvän asian puolesta tekisi. Harrastaakin halusin, mutta ei se oikein meinannut onnistua. Kalenterista loppuivat tunnit kesken. Ja liikunta, siitä tai lähinnä sen puutteesta oli alituinen huono omatunto. Lopulta lemmikkikin tuntui valtaisalta vaatimukselta ja arki pelkältä pakonomaiselta suorittamiselta.

Nyt sohvaannun ja rakastan sitä. Rakastan tietoisuutta siitä, että voin olla tässä pyrkimättä mihinkään. Vai onko tämä kirjoittaminen pyrkimistä? Juuri tällä hetkellä mikään ei paina päälle, ei ahdista eikä rasita. Oma elämänhistoria luo sen vahvan tietoisuuden, jota vasten peilata tätä hetkeä. Tämä olemisen tila ei ole itsestäänselvyys. Se on suuri etuoikeus. Se on luksusta, sillä luksustahan on se, mistä on tai on ollut niukkuutta.

PS. Tämä blogi

Blogi on  uinunut pitkän, monen kuukauden mittaisen sairauslomani ajan. Olisin voinut toki kirjoitella silloin, kun en oikein päässyt liikkeelle. Sohvalla oli aikaa. Silloin ei vaan yhtään kirjoituttanut. Annoin tämän tekeytyä. Jatkossa kirjoittelen enemmän arkisista sattumisista ja oivalluksista ja vähemmän isoista filososfisista pohdinnoista. Ehkä. Annan tämän ja oman itseni elää omaa elämäänsä  kasvaa ja katson mitä syntyy. Yhtenä päivänä on kissan hännän mittainen meininki ja toisena saattaa Platon virittää mielen.

Avainsanat: , , , ,

Tule kahville!

Kirjoitin äsken Facebookissa tuon saman kuvan alle, että tulkaahan kahville. Etukuistille paistaa aurinko aamupäivällä ja takakuistille iltapäivällä.

Tuo fiilis oikein hulvahti eilen, kun laitoin tuota kuvassa näkyvää liinaa paikalleen. Fiilis, että olisi kiva saada joku käymään. Soitin samantien samalla kylällä asuvalle ystävälleni ja pyysin kahville. Mieskin tuli vähän myöhemmin töistä ja istuimme varmaan pari tuntia pöydän ääressä ja rupattelimme. Aika isoista asioista puhuimme, elämän käänteistä ja kokemuksista ja siitä, miten ne nyt ymmärrämme.

On mukavaa, että elämässä on aikaa ja mahdollisuuksia noille spontaaneille hetkille. Niissä elämä maistuu ja syntyy jotain sellaista, jota rahalla ei saa. Eihän tuo aina onnistu, mutta aika usein kumminkin. Nykyään. Ei vielä viisi vuotta sitten.

Siis tule kahville – koska tulet?

Avainsanat: ,

Hollantilainen ideahautomo

Kuva: Wikipedia, S.Möller

Olen miehen kanssa Pohjois-Hollannissa, Bergenissä. Viikon reissu on puolessa välissä. Takana on leppoisia, lataavia lomapäiviä. Mikä tässä nyt sitten on niin lataavaa? Emme nimittäin ole tehneet mitään erityistä.

Asumme entisen työkaverini ja hänen miehensä viihtyisässä kodissa. Hoidamme heidän kahta veikeäää mäyräkoiraansa. Roope on se rouhean jääräpäinen jätkä ja Taimi lystikäs karkeakarvainen narttu. Niiden kanssa piipahdamme ulkona heti aamusta. Päivällä teemme pitkän lenkin pitkin naapuriston katuja ja muutaman korttelin päässä aukeavan rehevän metsän polkuja ja ruokimme veijarit sen jälkeen. Illalla ohjelmassa on vielä pari lyhyempää piipahdusta pihalla.

Mitä muuta? Tarpeeksi pitkiä yöunia ja välillä lyhyitä päiväuniakin. Pitkiä pyörälenkkejä lähimaastoissa. Ensimmäisenä päivänä ajelimme dyyneille meren rantaan ja kilometrejä kertyi huomaamatta viitisentoista. Rauhallista ruoanlaittoa. Käsin tiskaamista. Päiväkahveja takaterassilla. Pitkiä keskusteluja ja rauhallista hiljaisuutta. Ruoka-ostoksia marketissa ja markkinoilla. Huomenna ehkä visiitti naapurikylän kirpputoritapahtumaan. Vähän kirjoittamista.

Ei siis mitään aikataulutettua. Ei vesipuistoja, huvipuistoja tai hilavitkuttimia. Ei yhtään merkintää kalenterissa, paitsi paluulennon aikataulu. Yht´äkkiä aikaa on valtavasti ja siinä pystyy suorastaan kellumaan. Elämä jollain lailla huokoistuu ja niiden huokosten läpi puskee idea toisensa perään. Kirjoitusideoita. Työideoita. Hyvän elämän ideoita. Yhtään ei tarvitse ponnistella, vaan ideat valuvat, lennähtelevät, ponnahtelevat. Nyt on kaikkein fiksuinta ryhtyä kirjoittamaan niitä ylös, etteivät ne matkalla kotiin karkaa niihin pieniin ja ahtaisiin ahtaisiin mielen koloihin, joista ne ovat tulleet.

Avainsanat: , ,

Kohtuullisen rytmin puolesta

Mitä iloa tuosta meidän hulluna kukkivasta vuorenkilpikivikostamme olisi, jos minulla ei olisi aikaa pysähtyä ihailemaan sitä?

Olen elänyt monta sellaista vuotta, joissa pysähtymisen tilaisuutta ei ollut. En ehtinyt hetkeksikään pysähtyä ihmettelemään humalan villiä kasvua koiratarhan verkkoa pitkin kohti aurinkoa. Se muuten kasvaa kiihkeimmillään liki kymmenen senttiä vuorokaudessa – me mittasimme viime kesänä. Tuona kiireisenä aikana noteerasin kielojen kukinnan valkoisina ohikiitävinä pilkkuina auton ikkunasta ajaessani jonkun kukkivan tienvarsilämpäreen ohi kylätiellä. Tuomen täyteläistä tuoksua en moneen vuoteen ehtinyt nuuhkimaan lainkaan.

Voihan sitä kysyä, mitä merkitystä noilla on vai onko mitään. Monelle ei ole. On tärkeämpiä tavoitteita, pitää saada aikaan, täytyy toteuttaa visioita ja rakentaa strategioita. Mutta mutta. Mitä tunne-elämyksiä ja tunneomaisuutta niistä sitten jää. Tuovatko onistuneet bisneskuviot pitkällä tähtäimellä lopulta sen tyydyttävämpää oloa kuin se, että ennättää nauttia kaikin aistein siitä, mitä ympärillä on?

Minulla on paljon lapsuuden aistimuistoja, joista saan voimaa vaikeina hetkinä. Juhannusruusun tuoksu luo turvaa – siihen on ankkuroitunut jokin syvä kokemus elämän täydellisestä kauneudesta. Samoin syreenin tuoksuun. Kun olen niitä lettipäisenä tyttönä nuuhkinut, on siinä hetkessä kaikki ollut täydellisen hyvin, oikein ja turvallista. Se tunne tulee tuoksun mukana jostain mielen syvistä kerroksista tähän hetkeen. Kun pimeänä päivänä kuvittelen auringon lämmön ihollani, jaksan taas paremmin. Ja monia muita samanlaisia kokemuksia.

En nyt ole tuuppaamaassa ketään – itseänikään – täysin toimettomaan tilaan, jossa elämä on yhtä aistimista. Olen itsekin sen verran tavoitteellinen ihminen, että vireillä pitää olla yksi jos toinenkin projekti ja elämässä sekä työssä tulevaisuustavoitteita. Ne antavat virtaa ja kuljettavat eteenpäin. Haluan kasvaa ihmisenä ja ammatilaisena. Siksi opiskelen tälläkin hetkellä yliopistolla ja erilaisilla täydennyskoulutuskursseilla sekä luen paljon. Haluan haastaa itseäni työssä. Sen vuoksi kehitän sisältöjä ja astun uusiin, erilaisiin työprojekteihin.

Tämän kaiken minä haluan yhdistää kohtuulliseen rytmiin. Se tarkoittaa sitä, että ehdin nauttia pihalla kukkivista vuorenkilvistä ja viikonloppuna istuttamistani pelargonioista. Ehdin kuunnella linnunlaulua ja aistia kesää silloin kun se on. Kerkiän ottaa toimistopäivänä päivätorkut riippukeinussa. Elämä on kuitenkin paitsi tekemistä, myös olemista. Ja mitä iloa on kukkaloistosta, jos ei siitä ehdi nauttia?

Avainsanat: ,

Kuljen paljain varpain aistinautintoihin

Vuosi vuodelta kevät ja alkukesä tuntuu jotenkin suloisemmalta, nautinnollisemmalta. Linnunlaulu on sointuvampaa, pysäyttävämpää. Aurinko silittelee lempeämmin. Tuuli koskettelee aistikkaammin. Luonto näyttää vihreämmältä kuin ikinä ennen ja kukat hehkuvat ihan varmasti edellisvuotta voimakkaammin.

Onko sitten kyse siitä, että olen nelivitonen ja yhä tietoisempi elämän rajallisuudesta. Siitä, mitä en menneinä vuosina ole niinkään ajatellut. Kolmekymppisenä elämä tuntui jatkuva ikuisesti, saati sitten parikymppisenä. Edessä oli vuosikymmeniä, joiden aikana ehtisi vaikka mitä. Nyt olen siis 45 ja jonkinlaisella elämän vedenjakajalla. Vaikka eläisin pitkän elämän vanhaksi naiseksi, sen ääripää tuntuu jotenkin yllättävän näkyvältä. Se häämöttää. Enää sitä ei voi unohtaa kuten nuorena aikuisena. Ja siksi elämä on tässä ja nyt, se kutsuu katsomaan ja aistimaan.

Vai onko enemmän kyse siitä, että olen viime vuosina pystynyt hidastamaan elämääni ja karsimaan epäoleellisuuksia. keskittymään itselleni oleelliseen. Kun taannoin vaivannut kohtuuton kiire ei enää vie kuten ennen, on nyt tilaisuus pysähtyä aistimaan sitä, mitä on ympärillä. Nyt sitä on voimallinen kevään ja alkukesän aika. Se vaihe vuodesta, joka humahtaa aistien kautta ihan satasella.

Kaadoin itselleni äsken mukillisen kahvia. Istuin mukini kanssa hetken etukuistin auringossa ja annoin alkukesän tulvia aistien kautta sisään. Kävin kahvitaukoni päätteeksi tassuttelemassa nurmikolla, joka oli yhestä kohtaa kostea, viileä ja märkä ja toisesta auringon lämmittämä. Kiveys, jolle olen nostanut kukkaruukut, tuntui jalkapohjissa lämpöiseltä. Aikamoinen aistinautinto!

Avainsanat: , , ,

Pysähdy kotimatkalla

Eilinen kotimatka Mikkelistä kotiin oli ihan luksusta. Esikoiseni, syksyllä kortin saanut, oli ratissa, ja minä ehdin kuikailla ympärille. Katsella maisemia.

Yhdessä Koivakkalantien kurvissa kiljaisin kuljettajalleni ”Pysähdy!” ja kaivoin kameran esiin. Kipaisin kymmenen askelta takaviistoon ja siitä aukesi tuo kuvan näkymä. Kyllä maailma on kaunis. Sitä pitää muistaa vaan pysähtyä katsomaan, että koko hienous taltioituu sieluun saakka. Pitää osata olla välillä tarpeeksi hidas. Edes hetken ajan.

Pysähdy sinäkin kotimatkalla!

Avainsanat: , , ,

Mielen levähdyspaikkoja

Missä sinun mielesi lepää, jos elo ympärillä on kaaosta? Kiire painaa tai ajatukset vaivaavat? Tunnistatko oman mielesi levähdyspaikat?

Minulla ne ovat usein paikkoja tai tuokioita luonnossa. Kynttilän liekki rauhoittaa aina. Pöytäkynttilänä, tienposken tuikuttavassa metallilyhdyssä tai ovenpielen valkoisessa puulyhdyssä. Jo kuva kauniista tuokiosta tuo levon tunnetta mieleen – vaikka tuon kuvan jäälyhdyn sisällä pilkottavan liekin katsominen. Se on hetkimediataatiota.

Kun lähden kotoa ajamaan milloin mihinkin päin työmaille, saatan pysähtyä matkalla ihailemaan jotain kaunista ja mieltä ilahduttavaa – edellyttäen että siihen on aikaa. Sellaiseen pitäisi varata aikaa.

Tai se mielen levähdyshetki voi olla se kaivattu kahvikupillinen. Puhelin kiinni tai äänettömällä. Työpaperit koneella tai laukussa. Vaivaavat ajatukset vaikka mielikuvien keinoin hetkeksi jonnekin mielen kassakaappiin työnnettyinä. Hankalien asioiden käsittely on eri asia kuin niiden tauoton vatulointi. On aika ajattelun. On myös aika levon.

Avainsanat: , ,
Mainokset