Avainsana-arkisto: elämänilo

Fuchsia day ja muuta mukavaa!

Fuchsia day

Blogissa on ollut hiljaista. Sitä on täällä ja sitä on Karppisiskojen puolella. Olen antanut olla ja olen antanut ajatusten tekeytyä. Nyt sitten putkahtelee uusia mietteitä tiuhaan tahtiin. Mistä tykkäisin kirjoittaa, millaisia aiheita, mitä kuvia, kuinka usein. Juuri nyt on energiabuusti niin toimittamani henkilöstölehden kuin muutamien muidenkin työasioiden suhteen. Uusia juttuideoita ja palstamietteitä. Ajatuksia haastateltavista ja mietteitä aiheista.

Täällä aion kirjoittaa sellaisesta, mikä saa minut innostumaan, säkenöimään, uteliaaksi, hymyilemään, liikuttumaan. Ihmisyyttä, sisustusta, muotia, matkoja, kirjoja, oivalluksia. Elämää!

Tyyli ja löydöt

Syksyllä chattailin muutaman suunnilleen ikäiseni naisihmisen kanssa tällaisille liki viisikymppisille suunnatusta tyyliblogista. Onko niitä ja millaisia? Kaipasimme sellaista. Mietimme yhteistäkin ja tapasimme asian ympärillä. Blogi ei lähtenyt liikkeelle, mutta ajatusta jäi eloon.

Tyttäreni lukee muoti- ja lifestyle-blogeja ahkerasti ja avaa silmiäni siihen maailmaan. Minua kiinnostaa pukeutuminen – olenhan sen alan ihminen ihan alunperin. Vaikka muotibisnes ei minua työnä kiinnostakaan, pukeutuminen kiinnostaa. Mikä sopii yhteen? Mitä värejä ja minkä kanssa? Rakastan värejä ja käytän paljon oranssia, fuksiaa, turkoosia, vihreää. Ne antavat virtaa ja voimaa.

Entä millaisia kenkiä? Oli vuosia, jolloin jokaiselta ulkomaan matkalta piti ostaa ainakin kolmet kengät. Nykyään koluan myös kirppareita, Huuto.net:iä, Tori.fi:tä ja Facebookin kirppisryhmiä mahtilöytöjen perässä. Teen retkiä Helsinkiin kirppispäivinä – se on minun ja tyttäreni yhteinen harrastus ja olemme aina ihan palavissamme ostoksistamme (hyvä on, siellä se shoppailija rellestää). Kierrän toki vaate- ja kenkäkaupoissakin, mutta parhaat kiksit saan löytäessäni second hand -aarteen.

Keski-ikäisen lifestyle

Kuukausi sitten tutustuin monen muotibloggaajan suosimaan Polyvoreen, jossa voin  koostaa asukokonaisuuksia muotilehtien tyyliin. Ihastuin silmittömästi kuvien kanssa pelaamiseen ja tein yötä myöten kokeiluja. Niistä yksi on tässä postauksessa ideakuvana. Se on itse asiassa tämän päivän asuni. En voi oikein uskoa, että olen postaam,assa päivän asusta…

Vaikka päälläni oleva värikäs Vero Modan tunika on hiukan toisenlainen, värit ovat samat. Paita, fuksiat sukkahousut ja mustat HenkkaMaukan lyhyet shortsit täsmäävät, vaikka ovatkin eri merkkisiä kuin Polyvoresta setissä. Jos nyt lähtisin tästä liikkeelle, ottaisin olalle samanlaisen laukun ja pukeutuisin harmaaseen villakangastakkiini, jonka löysin syyskuussa kirppispöydältä erään eteläranskalaisesta kylästä. Mustat nilkkurit odottavat askeleita oven vieressä. Tuo Ajaton-kello minulta muuten löytyy myös. Se on kellon näköinen koru ilman viisareita.  Niiden tilalla on ikuisuuden symboli. Kellon hommasin Erätulen Jukan yrityksen Olevaisen Ihmeputiikista.

Polyvoren kanssa muuten upposin sellaiseen riemukkaan flown virtaan, etten ollut uskoa todeksi. Rakastuin leikittelyyn, ihastuin vaatekokonaisuuksien rakenteluun. Aloin katsoa vaatekaappiani ihan uusin silmin. Vinhaa – tätä tunnetta lisää. Voikin olla, että postailen tällaisia yhä enemmän. On se niin hauskaa ja hauskaa pitää elämässä olla.

Ehkä tästä tulee yhä enemmän keski-ikäisen, elämäänsä rakastavan naisen life style-blogi.

Mainokset
Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Elämäniloinen kotileikki Herttoniemessä

Aamu_Herttoniemessä (1)

Aamu_Herttoniemessä

Aamu_Herttoniemessä (3)

Tänään nukuin eilistä pitempään. Kun kello soi, torkutin pari kertaa ennen kuin napsautin valot päälle. Kurkistin lämpömittaria, joka näyttää pikkupakkasta. Seitsemän astetta. Joku raapii ikkunan alla jäätä auton laseista. Kuulen äänen, vaikken edes kurkista kadulle. Laitan kahvin tippumaan ja suihkuun. Punainen matto pitää taitella sivuun, ettei se kastu. Kuivailen vesipisarat iholta musta-ruskearaitaisella Marimekon pyyhkeellä. Lakanat ovat rytyssä sängyssä. Oion ne kohta.

Tai oikeastaan

Taittelen lakanat kaappiin ja vedän päiväpeiton vuoteen päälle ennen kuin lähden laukkuni kanssa askeltamaan Siilitien metrolle. Olen nimittäin laina-asunnossa Herttoniemessä. Eilisen ja tämän päivän opintojen väliin tarvitsen majapaikan. Täällä olen ollut ennenkin – söötissä Portimopolun yksiössä, joka on tuttavien työkäytössä ja jossa voin tarvittaessa yöpyä.

Tämä on hauskempaa kuin hotellissa. Vaikka valmis hotelliaamiainen olisi helppo, hotelli on juuri nyt liian neutraali, ilmeetön. leikin hetken asuvani täällä, Herttoniemessä. Levitän Hesarin aamiaispöydälle ja luen juttua johtamisen asiantuntijasta Pauli Juutista ja kolmosen ratikan linjatunnusten muutoksista. Olkoon vaan eilinen lehti. Nappasin sen rautatieaseman jakelusta mukaan eilisaamuna vähän vaille kymmenen, kun tulin Mikkelin junasta. En vaan ehtinyt lukea.

Monta elämää

Minä leikin kotia ihan niin kuin pikkutyttönä ja nautin siitä! Jos tää niin kuin asuis tässä, niin tää lähtis tuonne kallioiden suuntaan iltalenkille. Ja tää kävis tuolla Alepassa kaupassa. Sitten jos tää tahtoisi paremmat juustovalikoimat, niin tää varmaankin etsisi ne keskustasta. Ja ai niin, siellä ruokapiirissä tää kävis ostamassa luomuruokaa, ihan tuosta kolmensadan metrin päästä. Asukastilasta.

Minä keräilen tällaisia hetkiä, joihin voin uppoutua ja joista nauttia täysin siemauksin. Näissä tuntuu kuin olisi monta elämää yhdessä elämässä. Harrastan tätä leikittelyä muuallakin, aina kuin vain voin ja puitteet löytyvät. Yleensä työ- ja opiskelumatkojen persoonallisista majapaikoista.

Tässä Herttoniemen elämässä teen itselleni yhden hengen aamiaisen ja keitän kaksi kuppia kahvia. Luen lehden siinä järjestyksessä kuin itse tykkään. Katson televisioita silloin kuin huvittaa tai pidän toosan kiinni koko illan. Joskus aikaisemmin, kun kävin työmatkoilla Kotkassa, minulla oli Villa Lehmuksen yläkerran puutaloelämä – suloinen sekin. Aamukatse suuntautui Katariinan kaupunginosan ylitse. Kuvaus- ja lomamatkalla elokuisessa Hangossa heittäydyin historiallisen kylpyläkaupungin elämään, vanhan villan kesävieraaksi.

Voi, näitä tarinoita on monta! Tämä on ihan toista kuin ketjuhotellin sapluuna-aamiainen ja yöpyminen. Tänä aamuna tällaista hauskaa, harmitonta ja mahdottoman rikastuttavaa aikuisen ihmisen leikittelyä!

Avainsanat: , ,

Ne pienet kauniit!

Viikonlopun Helsingin matka oli täynnä pieniä, kauniita asioita. Himoshoppailuun en venynyt enkä edes halunnut. Oli mukava olla vaan. Norkoilla yhdessä ja toisessa Ravintolapäivän ruokapaikassa perheen kanssa. Piipahtaa elokuvissa. Vaeltaa Fredalla, Aleksilla ja Espalla päämäärättömästi. Ihastua sisustuskaupan enkelinkeveään valaisimeen ja viehkoon maalaukseen. Ottaa päiväunet ja jatkaa taas vaeltamista näyteikkunoiden äärellä. Ihmetellä Stokkan ulkopuolelle pystytettyjä, valaistuja joulukuusia ja kävelykadun päälle ripustettuja värikkäitä valosauvoja.

Mitään suunnitelmia ja tavoitteita ei ollut. Ei aikataulua, jota täyttää ja johon pyrkiä. Ei suoritusten listaa, johon yltää, kun kerran Helsingissä ollaan. Ennakkoon mielessä kävi pari asiaa. Ateneumissa olisi mukava käydä. Eikä se Kansallinenkaan hullumpi olisi. Aijaa, nuorisoa ei tällä kertaa kiinnosta teatteri. Eikä minullakaan ole mitään pakkomielteitä. Lauantaina mietimme, että mentäiskö elokuviin.  Oisko kiva. Jooooooo. Ja oli kivaa!

Sunnuntaina mies mieli kokeilemaan pikkutakkia. Kävimme yhdessä ja toisessa paikassa, mutta emme löytäneet sopivaa. No ei löydy. Eipä stressiä. Matkalla piipahdimme myös Kämp-gallerian HenkkaMaukassa, jonka rekkien äärellä vaeltaessani löysin ison kasan nahkakantisia muistikirjoja. Sellaisia kauniin ruskeita, joiden nahkanauhan voi pyöräyttää ympärille. Ja hei. Näähän on kannet, joiden sisälle voi pujottaa uuden muistikirjan, kun tuo ensimmäinen täyttyy. Tässä nyt jo kansien sisällä olevassa on valkoiset lehdet. Ei ruutuja, ei viivooja, vaan kauniit valkoiset lehdet täynnä tilaa. Uusille ajatuksille, kuville ja piirroksille.

Arvaahan sen, että muistikirja on nyt minulla odottamassa edellisen kirjan täyttymistä. Käsilaukussani kun kulkee aina kaunis, viivaton kirja ajatuksiani ja havaintojani varten. Tuo ihana uutuus kulkee jo nyt vaikka edellinenkin on kesken.

On se kaunis. Arjen pieni kaunis asia, joka tuottaa iloa kymmeniä, ellei satoja kertoja tästä tulevaisuuteen.

Avainsanat: ,

Kissa!

Meille tuli elokuussa kissa. Ensimmäinen oman huushollin kissa. Lapsuuskodissani kissoja oli aina, ne kuuluivat maalaistalon elämään siinä missä navetassa olevat lehmät, kirjavat vasikat ja suomenhevonenkin. Tämä katti on kotoisin muutaman sadan metrin päässä olevasta lapsuuskodistani, jossa kissaperinne jatkuu. Huushollia asuttaa nykyisin siskoni perheineen. Vikkelä-niminen narttukissa pyöräytti pentueen kesän alussa. Tuttuun tapaan se teki pennut piiloon ihmisiltä. Tyttäremme löysi piilopaikan ja alkoi kesytellä pentuja varovaisessa yhteistyössä emon kanssa. Varovaisessa, koska emo kanniskelee pennut uuteen piiloon, jos se jotenkin huolestuu niiden turvallisuudesta. Vikkelä teki piilottamistemppunsa pariin kertaan. Tytär etsi pentuetta uupumatta heinäkasoista, navetan nurkista ja ladon piilopaikoista. Hän löysi pennut molemmilla kerroilla. Tytär myös jelppasi emoa ruokkimisessa heti, kun pennut alkoivat syödä muutakin kuin emon maitoa. Nälkäisen, energisen, kasvavan pentueen syöttäminen on nimittäin aikamoinen urakka emolle.

Tyttären vaivannäkö kannatti. Pennut kesyyntyivät. Kesyille pennuille taas oli helppo etsiä kotia, joka kaikille löytyikin. Yksi muutti tuohon kilometrin päähän naapuriin ja sai nimen Otto. Toinen tuli meille ja kastettiin Minniksi. Asiaa edelsi jonkinmoinen ideointisessio Facebookissa. Halusimme m-kirjaimella alkavan nimen, koska koiran nimi on Muusa. Nimien piti nääs rimmata. Oli kuin olisi valinnut apselle nimeä. Keskustelussa risteili ehdotus jos toinenkin. Muru, Martta, Maisa, Maija Poppanen, Melli, Muikku, Mimosa, Mirri, Mirkkunen, Mutteri, Madam, Mimosa, Miisa, Mimmi, Myy, Muumi, Misu, Miiru, Mimmu. Monta hyvää ja vielä parempaa nimeä – Maija Poppasessakin on aikamoista taikaa. Kiitos kaikille, jotka tunnistavat olleensa mukana nimenantohankkeessa. Jotenkin vain neitikissa tuntui ja näytti reniten Minniltä meidän silmissämme ja sai sitten nimen Minni.

Neitikissa mourusi äsken tyttären oven takana. Tyttö nukkui sunnuntaina aamukymmeneltä, kun kissa kaipasi leikkikaveria. Minä näytin naamani sohvn selkänoja yli. Otus loikkasi sohvalle ja hyökkäsi viltin alla olevien varpaiden kimppuun. Tämä neiti tuo taloon ihan valtavasti iloa ja leikkimieltä. Sitähän ei taas koskaan ole liikaa!

Avainsanat: , ,

Minäkö huumorintajuton?

Pari vuotta sitten kävin miehen kanssa havahduttavan keskustelun Työväen Näyttämöpäivien katsomossa. Olimme juuri nähneet Sinikka Nopolan näytelmän Eila, Rampe ja likka. Nauratti.

Jokin iso innostus liikahti minussa ja sanoin
– Haluan vielä joskus kirjoittaa jotain samantyylistä. Jotain hauskaa!
Mies kääntyi katsomaan minua aidon hämmästyneenä ja lausahti silmät ihmetyksestä levällään
– Sinä oot siihen kyllä ihan liian vakava.

Olenko minä vakava vai onko elämä vain saanut minut näyttämään siltä?

Selviämistarinan kuvaamat asiat, miehen juominen ja sen vaikutukset kasasivat huolenaiheita ja ahdistivat. Juominen sairastuttaa läheiset ja sairastuneelle tyypillistä on kuolemanvakavuus. Minusta tuli kestohuolestunut. Kun elämä koetteli jaksamista, ilo painui yhä syvemmälle ja totisuus lisääntyi. Alunperinkin olin vakavahkon sorttinen ihminen, jo lapsena. Siitä huolimatta tunnistin tuolla näytelmäkatsomossa itsestäni jotain pitelemätöntä hulvattomuutta ja pulppuilevaa huumoria. Se ponnahtaa pintaan aina sopivassa saumassa ja muistuttaa olemassaolostaan. Olin ja olen ihan satavarma siitä, että minussa on oikeasti – ei pieni, vaan suuren suuri humoristi. Se puoli minusta on ollut pahasti piilossa. Nyt se kaivaa  itseään ulos ikävyyden ja vakavuuden vuoren alta. Huumorin valo pilkottaa jo. Odottakaas vaan!

PS. Minulla on neljäkymmentä liuskaa valmista tekstiä nelikymppisen naisen elämästä. Hymy silmäkulmissa ja huumorilla kirjoitettua. Siitä saattaa tulla kirja. Katsotaan nyt, jahka saan sen sellaiseen kuntoon, että voin laittaa kustantajalle tarjolle…

 

Avainsanat: , , , , ,

Pitääkö hyvä elämässä ansaita?

Olimme vappuna Tallinnassa. Iloitsin jo ennakkoon kivan näköisestä asunnosta, jonka olimme varanneet perheelle. Hinta- laatusuhde vaikutti hyvältä ja sijainti oli loistava.  Paikan päällä käsitys vain vahvistui. Olipa mainio löytö aivan vanhan kaupungin sydämessä. Maalaisasujana on välillä mukavaa lomailla paikassa, jossa ruokapaikat ja kahvilat ovat muutaman askeleen päässä.

Asunnossa vain oli sähköongelma. Kaksikerroksisen huoneiston alakerran kattovalot eivät palaneet. Illalla yhdentoista aikaan sähköt katosivat kokonaan. Päivystäjä totesi saman ja kysyi voisimmeko vaihtaa huoneistoa. Se toinen, parempi, on tuossa vieressä. Kokosimme kimpsumme ja siirryimme pihan toiselle puolelle. Melkein nukkumaan ehtinyt poika naureskeli epätodellista kokemusta ”Tuntuu kuin olisin mennyt peiton alle kesken asuntoesittelyn.”

Asuimme kaksi lomapäiväämme Old Housen edustusasunnossa, jonne päivystäjä kiikutti vielä pahoitteluksi viinipullon. Olo oli ruhtinaallinen. Ikkunoista avautui näkymä Rataskaevulle. Tytär viihtyi kirjansa kanssa leveällä ikkunalaudalla lukemassa. Valoisa ja viihtyisä huoneisto oli enemmän kuin olisimme osanneet toivoa.

Kun mietin tuota kokemusta sekä monia muita asioita, jotka ovat nyt hyvin elämässä, tunnistan pienen levottomuuden vireen. Voiko olla näin hyvin? Miten pitkään voi? Olenko ansainnut tämän kaiken hyvän? Enhän minä sentään… vai voisiko sittenkin. Osaanko edes kunnolla ottaa elämässä vastaan hyvää? Miksi ihmeessä minusta joskus vieläkin tuntuu vähän siltä, että hyvä pitäisi muka jotenkin ansaita. Että ikävää tulee kumminkin.  Kumma tunne, jonka juuret ovat jossain kulttuurissamme, kansallisessa ajattelutavassa, kasvatuksessa. Jotkut sananlaskutkin viittaavat siihen suuntaan. Itku pitkästä ilosta. Jotta älä vaan iloitse turhan paljon, itku siitä seuraa kumminkin.  Sillä asenteella vaimentaa hyvät hetket takuuvarmasti.

Hyvästä pitää nauttia silloin, kun se on ajankohtaista. Onneksi sitäkin taitoa voi treenata.  Tallinnassa osasin jo aika hyvin. Kauniissa huoneistossa, kahviloissa joissa istuskelimme, yhdessä perheen kanssa. Hyvä oli siinä hetkessä.

PS. Mieleeni hiipi haave. Pääsisinpä joskus tuohon kauniiseen asuntoon viikoksi taikka kahdeksi kirjoittamaan… eihän sitä koskaan tiedä. Unelmia pitää olla!

________________________________________________________________________

Suosittelemme lämpimästi Old Housen asuntoja Tallinnan vanhassa kaupungissa!

Avainsanat: , , , , , ,

Elämän peili -päivä

Eilen oli torstai. Minä vietin koko päivän kolmevuotiaan kanssa. Istuin pari tuntia kahvilassa, jossa lasten leikkipaikan vieressä oli näppärästi näköyhteydellä pöytiä. Lueskelin lehteä ja seurasin sitä sujuvaa sosiaalisuutta, joka alle metrin mittaisten ihmisten keskuudessa vallitsee. Kaupassa autoin kääpiötä kurkottamaan hedelmävaa´alle – hänestä kun on mukavaa painaa nappia ja tulostaa hintalappu.  Kotona kaivoin esille vanhat muumivideot. Myös Nalle Puh löytyi. Söimme porukalla ja höpötimme niitä näitä.

Päivän aikana tutustuin syvällisemmin kahteen vanhaan tuttuun, Mämmiin ja Lissuun. Tein tuttavuutta myös kahteen uuteen, Tulppaaniin ja Kattiin. Nämä kaikki ovat pikku seuralaiseni, kummityttöni mielikuvituskavereita ja hänelle niin totta. Aamulla liikkeelle lähtiessä hän nimittäin totesi itsestään selvästi, että Mämmi ja Lissu tulevat sitten mukaan autoon. Mitäs siihen olisi sanomista.

Elämä pikkuihmisen kanssa on iloa. Naurua hauskoista havainnoista ja oivalluksista. Virkistävää puhetta ja läsnäolemisen kirkkautta. Havaintoja asioista, jotka omassa aikuisuudessa menevät ohi.

Se on kuitenkin myös erilainen perspektiivi elämään. Kun omat lapset ovat jo 14- ja 17-vuotiaita, on tottunut heidän itsenäisyyteensä ja omatoimisuuteensa. Kolmivuotiaan kanssa on toisin. Häntä pitää seurata tarkemmin. On muistettava tsekata, pitäisikö hänen käydä vessassa. Toisaalta on myös vedettävä rajoja pieniin, arkisilta tuntuviin asioihin. Niihin, jotka isompien kanssa ovat itsestäänselviä.

Eilinen olikin sellainen elämän peili-päivä. Se muistutti omien lapsien varhaislapsuudesta, läsnäolosta ja jokapäiväisistä ilon hippusista. Toisaalta pikkuihmisen kanssa puuhailu kirkasti sitä, mikä on hyvää omien, isojen lasten kanssa muistuttaen samalla  siitä, että näissä isoissakin on sisällä ja  piilossa se pieni.  Sisäinen lapsi, joka teinin ulkomuodosta huolimatta kaipaa rajoja ja syliä. Vähän eri muodossa vain.

Avainsanat: , , , ,

Spontaania kivaa!

toukat_trampalla-2Lapset kasasivat eilen talvilevossa olleen trampoliinin. Ah, mitä iloa! Illalla, kun ulkona oli vielä lämmintä, joku keksi haaveilla yöunista trampoliinilla. Annoimme luvan.

Sitten vain kaivamaan makuupusseja, varastossa olleita petareita ja lisävilttejä esille. Päälle lämpimäksi huovuttunut villapaita ja mummin neulomat villasukat. Pipo päähän ja ulkounille.  Tyttären ja hänen kaverinsa (13v) yöunet avoimen taivaan alla, sekametsän laidassa olivat varmaankin unohtumattomat. Ilonpito jatkui toukkabailauksella aamun raikkaassa lauantaiaamussa. Aamupalan veimme trampan laidalle nuorten naisten pyynnöstä.

Spontaania kivaa! Jäin miettimään missä minulla on se spontaanius, joka tytöillä on vielä melkoisen luontaista. Aikuinen vakavuus tuhoaa paljon iloa. Se tunnistaa, oikein haravoi kaikenlaisia esteitä spontaaneille, hauskoille ideoille.  Ja kuitenkin olen varma ja tiedän, että minussa on sisällä edelleen se  riemukas pikkutyttö.  Juuri se, joka tunnistaa mitä tarvitsee voidakseen hyvin! Välillä se sieltä pilkahtaa esille. Pitääkin raivata sille enemmän tilaa!

Avainsanat: , , , ,

HELMIHETKIÄ

Kotiuduin juuri työmatkalta Haminasta. Myhäilen vieläkin päivän extra-annista, joka järjestyi riittävän väljän aikataulun ansiosta. Ennen kuin starttasin auton kotimatkalle, tulin ajatelleeksi, että taidanpa hyvinkin ehtiä koukata kahvilalenkin. Reilu vartti aikaa itselle houkutti ja koukutti ja löysinkin itseni hetken päästä Fredrikinkadun varrelta, sinisen talon kulmalta.  Tanelinkulmaksi kutsutun talon kivijalassa on Heli ja Aarre Huovilan perinteikkään charmikas kahvila- konditoria Huovila.

Viivyin hitaasti juodun maitokahvin ajan. Selailin paria naistenlehteä, luin jutun ja luin toisen. Nautin levollisesta tunnelmasta ja olemisen ilosta. Aikaa kului vain reilut viisitoista minuuttia, ei sen enempää. Levon tunne, joka syntyi, oli paljon enemmän.  Mielihyvä ja juhlava tunnelma kulki mukana kotiin asti ja on tässä ympärilläni nytkin.

Tällaiset arjen helmihetket ovat voimaannuttavia. Kiireetön kahvikupillinen. Rauhassa luettu lehti.  Ne kantavat eteenpäin, kuljettavat yli niiden vähemmän rauhallisten tuokioiden ja tasapainottavat elämää. Kun vain aina muistaisi huolehtia siitä, että arjen helminauhassa on näitä hetkiä edes kohtuullisin väliajoin. Kukaan ei tee sitä minun puolestani…

Avainsanat: , , , , ,

Eläkkeelle 70-vuotiaana

Vuonna 1992 istuin silloisen työpaikkani kahvihuoneessa ja vitsailin työkaverini kanssa siitä, että me pääsemme eläkkeelle varmaan vasta 70-vuotiaina. Vanha vitsi aktivoitui muistin lokeroista, kun päättäjämme ryhtyivät puuhamaan eläkeiän nostoa. Jaa-a, mitähän ehtii tapahtua jäljellä olevien työelämävuosieni aikana. Olen nyt 43-vuotias ja ennen eläkeikä koittaa, ehtii tulla vielä monta päätöstä, ennätetään kellua useissa  eläkekeskusteluissa ja taloudellinen tilannekin muuttuu lukuisia kertoja.

Tässähän sitä olisi yksi murehtimisen aihe lisää. Jos nimittäin lähtisi murehtimaan. Olen kuitenkin ajatellut murehtimisen sijaan keskittyä siihen, minkälaisena toivoisin näkeväni itseni 70- tai jopa 80-vuotiaana. Koska olen aika pitkäikäistä sukua, elinvuosia saattaa hyvinkin riittää. Ja jos ei ole minkäänlaista suuntaa, mitä kohti haluaa mennä, saattaa joutua minne vaan. Minun ikääntymisen idolini on Aira Samulin, sähäkkä ja energinen ja komiasti yli kahdeksankymppinen. Toivon itsekin pystyväni vetämään korkokengät jalkaan samassa iässä!Ja pilkettä, sitä pitää olla silmäkulmassa. Ei se mitä meille tapahtuu, vaan asenne siihen – siitähän on kysymys elämänilossa!

En toki voi tilata tulevaisuutta pakettina elämän postimyynnistä, mutta voin tehdä sen verran, että suuntaan mieleni tietoisesti johonkin päin. Pää täyttyy asioista joka tapauksessa ja minä voin jonkin verran vaikuttaa siihen, millä se täyttyy. Energia virtaa huomion suuntaan. Kun suunta on valittu, alitajuinen mieli poimii matkan varrelta mahdollisuuksia, jotka vievät kyseiseen suuntaan.

Jos siis pääsen eläkkeelle vasta 70-vuotiaana, niin pyrin tekemään sen airasamulin-energialla. Jos jo aikaisemmin, niin nautin elämästä vapaaherrattarena punatukkameiningillä.

Avainsanat: , , , , ,
Mainokset