VIIDAKKOPOLKU

Scroll down to find this entry in English.

Dhigurah. Malediivit.

Kukonlaulupyöräilyn ensimmäinen pysähdys auringonnousun puolella. Sinne tänne viidakkotien varteen on raivattu polku, pieni tie tai melkein oleiluaukio, josta aukeaa näkymä merelle. Tämän auringonlaskun puolen maiseman kohdalle on asennettu keinu: sellainen melkein parivuoteen kokoinen puinen lava, jota reunusti kolmelta sivulta kymmenen senttiä korkea laita. Laita on rakennettu pienasta, josta lähtee sorvattuja pikkupulikoita.

Ohi pienien, muoviverkkoaidalla suojattujen hedelmäfarmien ja muutaman puutarhan. Jätteenkäsittelyaukion sivuitse, ohi höyryävän kasan. Läpi biohazard –höyryjen. Jätetyöläinen poimii käsin muovipulloja suuriin säkkeihin – siis lajittelee. Pitkin tietä, jota suomalainen nimittää kärrypoluksi, malediivilainen ehkä reilusti mopon mentäväksi reitiksi. Poluksi muuttuvaa kulkuväylää pitkin niemenkärjen suuntaan.

Suunnilleen puolet Dhigurahin kolmen ja puolen kilometrin pituudesta on viidakkoa, jonka keskellä kohti pitkää valkohiekkaista kärkeä mutkittelee tuo kapeneva reitti. Kun polku loppuu, laitamme fillarit parkkiin pensaita vasten. Lukitseminen ei ole tarpeen: lukkoja ja avaimia ei pyörissä edes ole.

Tästä eteenpäin paljain jaloin valkoista hiekkaa pitkin.

JUNGLE TRAIL

Dhigurah. Maldives.

First stop at the sunny side, on our cock’s crow bike trip. Here and there, by the side of the jungle road, runs a little trail, like a tiny road or almost like a clearing, opening a view to the sea. A swing has been set up in the spot: a platform almost the size of a double bed, rimmed on three sides by a ten centimetre banister, built of a stave with lathed little ribs.

Past the little orchards, sheltered by plastic net fences, and a few gardens. Nearly
touching the waste treatment place, past the steaming pile. Through the biohazard fumes.

A waste worker is handpicking plastic bottles into large bags – separating, that is. Along
the road that might be named a bridleway by a Finn or a fair scooter track by a Maldivian. Along the road changing into a trail towards the point.

Roughly the half of Dhigurah’s length of three and a half kilometres consists of jungle, with this narrowing route winding towards the long point with white sand. As the trail ends, we park our bikes by some bushes. There is no need to lock the bikes: they do not even have locks or keys.

From this point onwards, barefoot along the white sand.

 

KUKONLAULU KUTSUU

Scroll down to find this entry in English.

Malediivit on Intian valtamerelle siroteltu saarivaltio. Sen 1190 saarta muodostaa halkaisijaltaan jopa satojen kilometrien suuruisia atolleja, joita on kaikkiaan 26. Niistä auki matkailijoille on kymmenkunta. Ensimmäinen valintamme eli Thoddoon saari on osa Alif Alif Atollia. Sitä kutsutaan myös nimillä Pohjoinen Ari Atolli tai Ari Atholhu Uthuruburi Atolli. Thoddoolta me jatkamme pääkaupungin kautta toiselle saarelle. Dhigurah kuuluu Alifu Dhaalu atolliin, joka tunnetaan myös eteläisenä Ari Atollina tai Ari Atholhu Dhekunuburi Atollina.

Nyt siis tarinoita toiselta saarelta. Dhigurah.

Tittelintii, kello soi 5.30. Lomalla kynnys herätyskellon käyttöön on korkea. Sovittiinkin, että noustaan, jos jaksetaan. Jaksettiin. Eväspussiin kaksi pulloa vettä, muutama banaani ja tölkki ice coffeeta kummallekin. Valkoisten pyörien satulat herra housekeeper nosti edellisiltana niin, ettei tarvinnut polkea polvet ohjaustangon korkeudella. Just just riitti meille pitkäkoipisille ja isoille suomalaisille satulan korkeus. Ensimmäisenä päivänähän me poljimme polvet pystyssä ja selkä kenossa.
Kelloa katsomatta fillaroimme saaren siihen päähän, jossa jätimme edellispäivän helteisen reissun kesken. Ei pysty, ei kykene. Hiki hillittömästi valuen, naama punaisena (ei yhtään kelvollista valokuvaa) käännyimme ensimmäisen aamun yrityksellä takaisin ennen kuin saavutimme saaren valkohiekkaisen kärkisarven. Hinkuun ja haluun nähdä se kuvauksellisin paikka Dhigurahilla yhdistyi surkea hellekunto ja auringonpistoksen pelko. Toiseen aamuun varauduimme paremmin ja aikaisemmin. Tarvitseeko sanoa noiden kuvien jälkeen jotain siitä, että kannattiko?

AT COCK’S CROW

The Maldives is a state of islands scattered in the Indian Ocean. There are 26 atolls altogether, some of them hundreds of kilometres in diameter, forming 1190 islands, about ten of which are open to tourists. Our first choice was the island of Thoddoo, a part of Alif Alif Atoll, also known as North Ari Atoll or Ari Atholhu Uthuruburi Atoll. From Thoddoo, we continue to the capital and on to another island. Dhigurah belongs to Alifu Dhaalu Atoll, or South Ari Atoll or Ari Atholhu Dhekunuburi Atoll.
So now, stories from the other island. Dhigurah.

Beepity beep, the clock goes off at 5.30. On holiday, there is a high threshold for setting the alarm. So we agreed to only get up if feeling up to it. We were. Two bottles of water went in our lunch sack, along with some bananas and a can of ice coffee each. Last night, Mr. Housekeeper had lifted up the seats of our white bikes, so that we needed not pedal with our knees on the level of the handlebar. The height was barely enough now for us tall and long-legged Finns. On the first day, we had pedalled with our knees up and our backs askew.

Without checking the time, we now rode to the point of the island where we had aborted our day trip mission yesterday, discouraged by the heat. No can do. Sweat pouring, red-faced (not one decent photo), we turned back on our first morning’s attempt, before reaching the utmost end of the island with its white sands. The itch and urge to see the most photogenic spot on the island was accompanied by our lousy heat tolerance and a fear of sunstroke. Next morning, we were better equipped and set out earlier. Was it worth it? Need I answer, looking at those pictures?

KORALLIRETKI KAATOSATEESSA

Takaisin Thoddoolle.

Maanantaina Thoddoolla sataa. Lokakuun loppupuoli. Se on se joka toinen päivä sadetta – matalasesonki ja sadekausi. Ei haittaa. Meillä Suomessa ei ole sateella oikeastaan koskaan niin lämmintä, että märissä vaatteissa tarkenisi jatkaa fillarointia ja pysyä pihalla.

Me pakkaamme mukaan snorklausvarusteet. Tummansiniset 44-kokoiseen ja vaaleansiniset 41-kokoiseen jalkaan sopivat uimaräpylät, uimalasit ja hengitysputken. Poljemme turistien uimarannalle, riisumme trooppisessa sateessa läpimäriksi kastuneet vaatteet uikkareiden päältä ja varustauduimme riuttareissulle. Tottumattomalle snorklaajalle jää hienoa hiekkaa räpylöiden kantaosaan. Taiteilen vähän syvemmässä vedessä, riisun kumiset, tiukasti jalassa istuvat räpylät yksi kerrallaan. Karistan hiekat ja kiskon nitisevät ja vedessä vastentahtoisesti kurahtelevat räpylät uudestaan jalkaan.

Suuret, elohopeahelmiä muistuttavat pisarat hakkaavat turkoosin merenpinnan loputtomiksi kraatereiksi. Potkaisemme itsemme liikkeelle. Lämmin vesi rummuttaa selkää. Pinnan alla riutan reuna lähenee. Keltasiniset littanat, vaalearaidalliset pitkulaiset ja mustavalkoiset lättykalat uivat korallien välissä meistä piittaamatta. Läpikuultavat kalat kiiruhtavat karkuun. Tähyilen satamalaiturilla näkemääni miekan muotoista barracudaa ja litteäää, säännönmukisesti lepattavaa mureenaa. Täällä niitä ei näy. Mies bongaa kilpikonnan heti ensisnorklauksella. Mikä mäihä.

CORALS AND POURING RAIN

Back to Thoddoo.

Monday, it is raining in Thoddoo. It is end of October. This is the every-other-day rain, low season, rain season. Never mind. When it rains in Finland, it is hardly ever warm enough to keep on cycling and stay outdoors with your wet clothes on.

We pack along our snorkeling gear. Dark blue flippers for a 44 sized foot, light blue ones for a 41 sized one, goggles and snorkels. We pedal to the tourist beach. The tropical rain soaked our clothes, and we have taken them off and are now wearing our swimming gear. We are ready for a day trip to the reef. An unaccustomed snorkeler, I find some fine sand in the heel parts of my flippers. I balance in the slightly deeper water, take off the rubber flippers sitting tightly on my feet, one at a time. I shed the sand away and tug the squeaking flippers, gurgling reluctantly in the water, back on.

Large water drops, resembling pearls of mercury, beat the turquoise sea surface into endless craters. We kick ourselves in motion. The warm water drums my back. Under the surface, the rim of the reef is nearing. Fish, flat yellow-blue ones, oblong ones with light stripes, black and white ones shaped like pancakes, swim in the midst of corals, ignoring us. Translucent fish hurry away. I try to see the barracuda and the flat, regularly flapping moray I spotted from the quay. Here, they are not to be seen. My husband spots a turtle on his first snorkeling. What a fluke.

LOKAKUUN SADE

Thoddoolla lämpötila on 29 astetta. Sataa. Veli Thoddoo Innin nuori isäntä Azmy hymyilee ja sanoo, ettei täällä koskaan kahta päivää peräkkäin tule vettä. Eilen paistoi aurinko ja teiden laidasta laitaan ulottuvat sadelammikot kutistuivat puoleen. Totta se on, peräkkäisiä sadepäiviä ei ole. Täällä sade hidastaa elämää. Sateella väki tekee vain välttämättömät asiat. Siirtää muun poutasäälle.

Puutarhakatoksen alla sade kuulostaa samalta kuin aitassa, jonne lapsena piilouduin lukemaan tunnista toiseen. Ensin Viisikot, Neiti Etsivät ja Tiinat. Sitten Catherine Cooksonit ja muut aikuisten kirjoiksi laskettavat opukset. Puolisalaa – siis sekä lukemisen että että nuo aikuisten kirjat esiteininä.

Nyt olen ahminut Satu Vasantolan esikoiskirjan jo pitkälle. Azmy tiskaa keittiössä, jonka ovi on auki takapihan puutarhaan. Tuo kilahdus kuulostaa valkoiselta vesipannulta. Tämä heleämpi ehkä ruokailuvälineiltä.

Meille matkalaisille sade tarkoittaa myös ipanahauskuutta. Poljemme pinkillä ja vaaleanvihreällä minikokoisella polkupyörällä kaatosateessa pitkin kylän katuja ja teitä. Läpi lammikoiden niin, että vesi roiskuu. Arvioimme, mistä reunasta lammikkoa kannattaa ajaa. Onkohan tuo vasen puoli liian syvä. Pääsenkö läpi vai loppuuko vauhti. Entä jos lammikon pohja onkin epätasainen. Viikon aikana kumpikaan ei jää jumiin, vaan polkee vauhdilla yli jokaisen vesiesteen. Minulla on ikivanhat kirpputorilta hommatut luonnonvalkoiset shortsit. Saa räiskyä ja roiskua. Yhtään tahraa ei silti tule. Muoviset varvassandaalit ovat parhaat jalkineet matkatekoon. Ei haittaa, vaikka joutuisi polkaisemaan vedessä. Kengät kestävät.

OCTOBER RAIN

The temperature in Thoddoo is 29 degrees. It is raining. Azmy, the young manager at Veli Thoddoo Inn, smiles and tells us that it never rains two days in a row here. Yesterday, the sun was shining and the puddles across the road shrank into half. It is true there are no consecutive rainy days. Rain slows life down. People do nothing but the most essential things. They postpone everything else for nicer weather.

Under the pergola, the rain sounds just the same as in the shed where I used to hide as a child, reading, hour after hour. First The Famous Five, Girl Detective and Tiina books. Then Catherine Cookson and other books intended for grown-ups. Half secretly – both the reading and the books for adults as a preteen.

Now, I have already binged a big chunk of the first book by Satu Vasantola. Azmy is doing the dishes in the kitchen, with the door open to the back garden. That clink sounds like the white water pot. This, a more ringing one, might be cutlery.

The rain also brings some brat fun for us travellers. We pedal our pink and green mini bikes in the pouring rain, along the village roads. We ponder which side of the puddle might be better. Is the left side too deep. Will I get through or will I run out of speed. What if the bottom of the puddle is uneven. During our week, neither of us gets stuck, we pedal swiftly through every water hazard. I am wearing my ancient off-white shorts, bought from a flea market. I would not mind splashes and splatters. Still I manage to avoid one single stain. Plastic flip-flops are the best footwear on the road. No bother if you pedal in a puddle. These shoes are waterproof.