Aihearkisto: vanhemmuus

Second hand- hurmaa ja vintage -viehätystä Köpiksessä

Tammikuun toinen viikonloppu. Olen toista kertaa Kööpenhaminassa. Miehen kanssa syksyllä ihastuin kaupunkiin ja kun Norwegian syksyllä tarjosi edullisia lentoja Köpikseen, hankin sellaiset tyttärelle yhdistetyksi joulu- ja syntymäpäivälahjaksi. Äiti kuului pakettiin.

Suunnittelimme jo ennakkoon kirppiskäyntejä ja googlailin second handeja. Niitä näytti olevan paljon. Oujee. Ihanaa. Meitä ei pidättele mikään.

kööpenhamina 300 copy

OHO, SE MENI JO!

Ensimmäisenä aamuna vaellamme Christanshavnissa pikkuruisen second handin ohi. Ikkunassa lukee Kirkens Korshær ja osoite on Torvegade 53. Paikka on kivenheiton päässä Christianshavnin metroasemasta. Kello oli vähän vaille kymmenen, emmekä viitsi odottaa sitä hetkeä, jonka avaaminen kestää. Viisi minuuttia ehkä – vaan kun palelee. Kumpikin löytää ikkunasta mieleisen vaatteen – tytär vedenvärisen jakun ja minä hiukan tummemman turkoosin neuletakin. Näyttävät olevan omaa kokoa ja kauniisti esillä. Teemme tunnin lenkin ja palaamme. MOLEMMAT VAATTEET ON SILLÄ AIKAA MYYTY! Kauppa on pikkuinen, mutta tavara vaihtuu vauhdilla ja on fiksusti esillä. Minä ostan tuliaiseksi pienet pellavasekoitepyyhkeet  ja itselle iloisen punaiset kengät. Meinaan etsiä niihin oranssit nauhat. Tytär löytää kirjekuorilaukun. Ne menetetyt ihanuudet jäävät kyllä kaihertamaan. Jakun tilalle ikkunaan on vaihdettu valkoista pitsiä, kevyttä puuvillaa, kultakengät ja kristallikulhoja.

Tuota Kirkens Korshær (The Church Cross-army)-tekstiä kannattaa silmäillä muuallakin kaupungilla. Puoteja on siellä ja täällä ja muun muassa meidän majapaikkamme lähellä Blågårdsgadella.

kööpenhamina 268 copy

KRUUNUT KOLISEVAT PUNAISELLE RISTILLE!

Aivan Köpiksen tunnetuimman ostoskadun Strøgetin lähellä on Vestergade ja sen varrella yksi Punaisen Ristin second hand-kaupoista. Seinässä lukee Røde Kors Butik. Jo ikkunassa tytär iskee silmänsä turkiksella reunustettuun pitsiliiviin. Se on vähän liian suuri, mutta ompelutaitoisena lupaan kaventaa vaatteen. Se päätyy ostoskassiin  Me tutkimme joka tangon ja sovitamme. Kapoiselle tytölle löytyy vaikka mitä. Kukonaskelkuvioinen lyhyt jakku, hyvin istuva pippuritweed-jakku, hurmaava pieni nahkaliivi, vinkeät leveälahkeiset oleiluhousut, laukku. Minä bongaan ruskeanharmaat, pitkävartiset solkisappaat.  Melkein käyttämättömät. Hinnat ovat keskivertoa suomalaista tasoa kalliimpia, mutta valikoima on hyvä, tavara hyväkuntoista ja kauniisti, kokojen mukaan merkittyinä esillä.

Punaisen ristin puoteja Köpiksessä on useita. Me käymme myös kahdessa muussa, ne ovat vierekkäin Nørrebrossa. Emme kuitenkaan löydä mitään – emme tällä kertaa. Sivusilmällä seuraan sitä, miten  kauppa käy. Tavara vaihtaa omistajaa vauhdilla ja uutta tulee tilalle. Siinä on osa lumoa – mitä tahansa voi löytyä!

kööpenhamina 287 copy

SORT TARKOITTAA MUSTAA

Majapaikkamme on siis Blågårdsgaadella, Nørrebrossa. Pelkästään sen kadun varrella voi piipahtaa useammassa second handissa / kirpputorilla. Vastapäätä ulko-oveamme on Sort. Sort tarkoittaa mustaa ja mustaa on suurin osa putiikin valikoimastakin. Vaatteet ovat siis käytettyjä ja meininki kuin missä tahansa putiikissa. Osa on lähes uutta tavaraa, jonkun verran löytyy myös vintagea. Vähän kenkiä, hiukan asusteita. Minä en löydä nyt itselleni sopivia kokoja tällä kertaa eikä tytär juuri käytä mustaa. Kahteen kertaan pitää silti tämäkin koluta – on kiva fiilis ja puoti sopivasti matkan varrella mennessä ja tullessa. Kuva ei nyt tee paikalle oikeutta – kameran tulin ottaneeksi esille vasta sunnuntaina, kun kauppa oli kiinni.

Kööpenhamina (177) copy

PISTE – AMEN – KIRSIKKA KAKUN PÄÄLLÄ

Tarinoitavia paikkoja olisi monta. Kalliimpia merkkituotteiden second hand -puoteja, joissa fiilistellä. Niitä halvempia, joista tehdä huippulöytöjä. Viikonlopun pöytäkirpppishallit, joihin maksetaan pieni pääsymaksu. Kaikkea siltä väliltä. Kaikista en ennätä enkä jaksa kertoa, mutta tästä yhdestä vielä kumminkin.

Skt. Hans Gade Bazar aukeaa juuri kun käännymme kadun kulmasta. Rekin vaatteet vaikuttavat vähän mitäänsanomattomilta. Mennään silti sisälle. Ja siitä se onni aukeaa. Muutaman askeleen verran katutason alapuolella on täpötäysi kauppa söpöillä hintalapuilla varustettua tavaraa, jota kauppias järjestää säntillisesti asiakkaiden jäljiltä. Yksi tyttären ihastuksen aihe ovat  vanhat kokoalushameet ja yöpaidat. Ne sellaiset, joita äiti on joskus aikanaan pitänyt, vintage-tavaraa siis. Niitä on kymmeniä ja niitä pitää sovittaa. Ostamme yhden ja toivomme, että jostain tuttujen varastoista saisi hankittua näitä lisää. Köpiksessä ne ovat nimittäin muodikkaita ja siksi kalliita. Minä löydän viehkon, barokkihenkisen juhlajakun, jota en meinaa väsyä peilailemaan.

Bazar on sekin Nørrebrossa, jossa tällä reissulla vaellamme eniten. Sieltä löytyy second hand -puotien lisäksi paljon löytöretkeiltäviä antiikkikauppoja. Välillä voi piipahtaa kaffella – kahviloita on joka makuun ja tyyliin. Niistä postaan vielä erikseen. Lisävinkkejä käytetyn tavaran aarrekammioista löydät täältä CPH treasures-sivuilta, jossa on pilvin pimein ostoskohteita.

Kööpenhamina_6426 copy1

IHANUUKSIEN IHMEKAUPUNKI, KÖÖPENHAMINA

Mainettaan parempi. Olkoon vaan, että second hand on siellä muodikasta ja muoti vaikuttaa hintoihin. Koluaminen on kumminkin kivaa. Sen verran kolutaan, että matkalaukun päällä pitää istua, että saamme sen kunnolla kiinni. Pienempiä vaatteita pakkaamme saappaanvarsiin. Justjust saamme mahtumaan eikä tarvitse lähteä matkalaukkukauppaan.

Kööpenhamina (138) copy

PS. Kasari muuten on nousemassa arvoonsa Köpiksessä, osittain noussut jo. Se tavara, jota esimerkiksi meillä moni kirppis kieltäytyy ottamasta ollenkaan vastaan, on joissain putiikeissa todella hottia tavaraa. 80-luvun Nike- tai Adidas -tuulitakin tai verkkaritakin hinnat huitelevat 55-65 euron korvilla.

Mainokset
Avainsanat: , , , , , , ,

Kohtuullisen elämän puolesta!

SainPientä elämää etsimässä-kirjan jo kuukausia sitten. Luin sen silloin ja olen palannut pätkään siellä ja toiseen täällä moneen otteeseen matkan varrella. Kirja on kulkenut välillä mukana hehtaarikassissani ja tämä teksti antanut odottaa itseään ohi työprojektien, yli kesäloman, läpi elokuun tunnelmien.

Marikka Bergman on pohtinut muoti-ilmiöksikin leimattua downshiftaamista  julkista keskustelua moniulotteisemmin ja syvemmin. Hänen tekstinsä vie sen juurille, missä kohtuullistamisessa ja hiljentämisessä todella on kyse. Ei vapaa-ajan ja laiskottelun lisäämisestä, vaan elämän tavoitteiden ja suoritushulluuden syiden pohtimisessa. Hän on niiden olemassaolon perusasioiden äärellä, joihin joidenkin elämä nyrjähtää ja joiden vuoksi mielenterveyskin saattaa heittää.

Sen sijaan, että Bergman viisastelisi jostain ylhäältä käsin, korokkeelta, hän pistää kaunistelematta peliin itsensä ja oman elämänsä.  Kirjaan kootun tiedon etsimisen syynä ovat omat kokemukset ja kivut. Ehkä juuri siksi teksti on täysipainoista luettavaa. Koska aiheet on arjessa punnittu, tekstiin on helppo samaistua.

Suorituskoukkuja ja -loukkuja

Marikka Bergman nostaa päivänvaloon ne naisen suorituskoukut ja –loukut, jotka ovat minullekin niin tuttuja. Myös minä olen verrannut itseäni muihin kaikilla naisen elämän sektoreilla ja tuntenut viiltävää huonommuutta niin äitinä, puolisona, ystävänä, ammatti-ihmisenä kuin monessa muussakin roolissa. Mittani on ollut vääränlainen, liian suuri ja liian vaativa ja sitä olen yrittänyt epätoivon vimmalla täyttää. Eipä ole onnistunut. Sen takia olen ollut sairaslomallakin.

Syvä elämänilo ja ihastuttava työnilo on alkanut löytyä mitan kohtuullistamisen myötä. Kaikessa kun ei voi vaatia itseltään täydellisyyttä. Elämä on tehnyt parhaansa palauttaakseen minut oleellisen äärelle ja heittänyt matkalle vaiheita, joissa on ollut mahdotonta vaatia itseltään yhtään mitään – tästä esimerkkinä Selviämistarina-kirjamme kuvaamat kokemukset.

Ai snobbailua vai?

Slow-elämäntyyli on paljon muuta kuin varakkaiden snobbailua, jollaiseksi sitä on koitettu leimata. Suorittaminen on sairautta ja saa usein aikaan aikaan pinnallisia ja merkityksettömiä tuloksia – jos sitä suorittamisesta syntyvää puuhastelua ja hätäilyä voi edes tuloksiksi nimittää. Meidän ei tarvitsisi näyttää, päteä ja olla olevinaan. Me voisimme olla, kohdata ja tehdä syvemmin ja perusteellisemmin ja saada samalla aikaan jotain kestävämpää ja vaikuttavampaa. Puhumattakaan siitä, että tekisimme silloin vähemmän virheitä ja saisimme aikaan todellisia tuloksia pienemmässä ajassa, kun osaisimme keskittyä oleelliseen. Sairaslomakulutkin vähenisivät.

Elämän todellinen sisältö ei ole kuluttamista ja kiihkeää elämässä kiitämistä. Se on kohtaamista toisten ihmisten kanssa. Aitoon kohtaamiseen puolestaan perustuu aika moni työkin: myynti ja markkinointi, kasvattaminen, kouluttaminen ja opettaminen, sairaan- ja terveydenhuolto, sosiaalityö jne.

Kaiken tämän ja paljon muunkin puolesta Marikka Bergman puhuu kirjassaan. Ekstrana tulee vielä muiden ajattelijoiden syviä, hyviä oivalluksia.

Kiitos kirjasta Marikka. Palaan tähän monta kertaa.

Avainsanat: , ,

Inventaario viime vuodesta

http://keltainenkameli.blogspot.comInnostuin ja inspiroiduin Keltaisen pikkukamelin blogipostauksesta. Kaisa inventoi viime vuoden kuvilla ja lyhyillä tarinanpätkillä. Tuo vieressä oleva kuva on lainaa Kaisan blogista, joka kannattaa käydä katsomassa. Koska kuvat ovat minullekin puhutteleva tapa tulkita tapahtunutta, olevaa ja tulevaakin, innostuin miettimään sitä, millä kuvilla minä kertoisin oman viime vuoteni.

Sen inventaarion toteuttamiseen on niin monta tapaa. Perinteinen valokuvakansio. PowerPoint – esitys. Kuvien kokoaminen filmiksi. Kollaasi seinälle. Näytönsäästäjä tietokoneelle. Kuvahaitari kalenterin väliin.

Voimauttavan valokuvauksen vuoden mittainen koulutus on alleviivannut minulle sen, miten elämäänsä voi käsitellä ja tutkia kuvien kautta. Kuinka niistä löytyy merkityksiä, jotka saattavat muuttaa näkökulman jo elettyyn. Nyt taidan haluta tehdä voimauttavan katsauksen omasta menneestä vuodesta 2010. Minun mielelläni on taipumusta jäädä kiinni siihen, mikä ei mennyt suunnitelmien mukaan, missä jäin alle tavoitteitteni tai missä elämä kolhi. Siksi tuo voimauttava näkökulma on paikallaan.Se on ajattelutapa, jota pitää omassa mielessä voimistaa ja vahvistaa.

Juuri tuolla voimauttavalla kuvatyöskentelyllä olen puolentoista vuoden ajan tutkaillut niitä vuosia, joina puoliso joi ja jotka tuntuivat jossain vaiheessa vain synkältä ja mustalta tunnelilta. Kuvien kautta olenkin löytänyt paljon ilon hetkiä ja valonsäteitä, jotka olivat peittyneet sen ikävämmän alle. Kuvapuuhat olivat sen tumman kuonan raivaamista ja hyvän vahvistamista. Sitä on ollut paljon – myös puolison kanssa.

Avainsanat: , , , , ,

Mielen kaaoksesta mielenrauhaan

Vielä joitakin vuosia sitten oli vaikea uskoa ja edes toivoa tällaista levollisuutta, jota elämässä nyt on. Silloin Selviämistarina- kirjamme kuvaama ahdistava tilanne oli vielä totta, arkea.  Mies joi liikaa, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, mikä auttaisi. Vaikka tekisin mitä, mikään ei tuntunut johtavan hyvään suuntaan. Yhteyttä ei voinut kokonaan katkaista, koska meillä oli yhteiset lapset – heidän kauttaan kipu ja epävarmuus säilyisi. Suru juovasta isästä ei häviäisi eron myötä, oli hänen kanssaan yhteydessä tai ei.  Mutta jos jatkaisin, miten jaksaisin jatkaa ja mitä se tekisi meille perheenä. Tuntui olevan vain huonoja vaihtoehtoja.

Jotenkin elämä vain kuljetti ratkaisun äärelle. Omin voimin ja omalla järjellä me emme olisi sitä osanneet tehdä. Lopulta minä ymmärsin päästää irti hallinnasta. Mies taas otti vastuun itsestään ja valinnoistaan. Saimme apua ja otimme sitä vastaan. Tapasimme ihmisiä, jotka auttoivat avaamaan silmiä. Mikään tapahtunut ei ole itsestäänselvää. Töitä on pitänyt tehdä ja suostua siihen, ettei raitistuminen ole automaattimuutos. Jo alunperinkin meissä molemmissa on ollut rakkauden rinnalla vääristyneitä tapoja olla toinen toistemme kanssa.

Viimeisen kolmen vuoden aikana olemme urakalla setvineet parisuhteen valtaan ja vastuuseen liittyviä kysymyksiä, toistemme kunnioitusta, anteeksisaamista ja -antamista, väärin tekemisen syitä ja seurauksia, ylikävelyä, halveksuntaa, toisen ohittamista, yksinmäisyyttä.  Kaikki ei suinkaan ole peräisin alkoholista – se kumminkin on pahentanut vinossa olleita toimimisen tapoja.

Nyt elämä etenee päivä kerrallaan ja jokaisessa päivässä on monta isompaa ja pienempää ilonaihetta. Mmaistelemme hetkiä ja nautimme niistä. Elämä on tässä ja nyt. Elämä on hienoa.

Kirjamme Selviämistarina, alkoholi parisuhteessa esittely löytyy kustantajan Minerva Kustannus Oy:n sivuilta. Voit ostaa kirjan vaikka kustantajan verkkokaupasta

__________________________________________________________________________________________________________

Joku kyseli luettavaksi Annassa 38/2010 ollutta, Tuija Halmekosken tekemää kirjahaastattelua. Sen voi lukea vaikka alla olevasta linkistä, jos lehti on päässyt hukkumaan tai et ole saanut sitä ikinä käsiisi.

Anna 38/2010: Tuulevi ja Henrik Aschanin Selviämistarina-haastattelu

Avainsanat: , , , , ,

Uusi Musta opastaa ähkyttömään jouluun!

Uusi Musta kirjoitti hienosti ähkyttömästä joulusta. Mene ihmeessä ajatusmatkailemaan sivuilla – minulla ainakaan ei ole tuohon mitään lisättävää! Hyvää ei tarvitse parantaa. Uhraa siis hetki aikaa lukemiseen ja säilytä mielenrauhasi myös jouluvalmisteluissa. Kaoottinen olo ei ole joulun tarkoitus.

Tekstin teemoina ovat

  1. tarpeelliset lahjat
  2. rauhalliset jouluostokset
  3. roskaton paketointi
  4. stressittömät jouluvalmistelut
  5. järjellä ja tyylillä tehty jouluruoka

Levollista joulunalusaikaa ja ähkytöntä jouluvalmistelua siis sinullekin!

UUSI MUSTA & ÄHKYTÖN JOULU!

Avainsanat: , ,

Häpeä

”Olette te rohkeita!” tuumasi työkuvioista tuttu ihminen viime viikolla, kun puhuimme tulossa olevasta kirjastamme. Kyseessähän on siis SELVIÄMISTARINA, alkoholi parisuhteessa. Kirja, joka puhuu meidän kokemustemme kautta tuhansista parisuhteista tuttua tarinaa.  Miksi on niin rohkeaa kirjoittaa aivan liian yleisestä asiasta?

Teemaan liittyy häpeää. Siksi siitä vaietaan. Vaikeneminen ja peittely ovat yrityksiä välttää häpeää. Vaikeneminen saa kuitenkin häpeän kietoutumaan ympärille yhä raskaammin, se lamaannuttaa ja estää toipumisen.  Se murentaa vuorovaikutusta ja estää peilaamasta omaa oloa, tilaa ja tunteita toisten ihmisten kautta. Häpeän takia emme uskalla astua toisten eteen omana, vajavaisena itsenämme – ja kuitenkin me kaikki olemme enemmän ja vähemmän vajavaisia. Se on ihmisyyden sisintä olemusta. Häpeä vangitsee yksinäisyyteen ja estää toipumista.  Sen sijaan että vaikeneminen suojelisi, se rankaisee yksinäisyyteen ja lisää taakkaa. Elämässä tulee myös tuhansia tilanteita, joissa täytyy ylläpitää kulissia vaikka vapisisi sen takana kuinka.

Vaikkapa viisi vuotta sitten en olisi osannut kuvitella tätä kirjaa.  Läheisenä toipuminen on kuitenkin muuttanut suhdetta aikaisempien vuosien kokemuksiin. Ne eivät ole unohtuneet, mutta niiden mittakaava on kutistunut ja olen alkanut ymmärtää niitä. Olen tajunnut monia asioita sekä omista että puolisoni rooleista.  Tunnen myötätuntoa itseäni ja miestäni kohtaan ja näen selvemmin sen, mistä olemme kumpikin tahoillamme sekä toisaalta yhdessä vastuussa.

Häpeän läpi voi kulkea ja vapautua elämään enemmän itsenään. Me olemme kirjoittaneet Selviämistarinan juuri häpeän murtamiseksi. Mitä enemmän ja avoimemmin aiheesta puhutaan, sen vähemmän häpeällä on voimaa.  Haluamme puhua siitä, mitä tunteita liikkuu juovan ihmisen päässä ja miten toimii ja ajattelee hänen läheisensä.  Miten nämä asiat kutoutuvat toisiinsa. Mitä muutokseen tarvitaan. Mitä toipuminen  on.

Selviämistarina on jo painokoneessa. Kirja ilmestyy viikolla 36 ja löytyy kirjakaupoista seuraavalla viikolla.

Avainsanat: , , , ,

Läsnäolio

Eilen saunassa mies sanoi sen sanan. Lomasanan joka kuvaa sitä, millainen aion alkavalla lomalla olla.  Minkälaiseen olotilaan toivon mahdollisimman hyvin liukuvani. Aion olla LÄSNÄOLIO.

Olen tehnyt viime päivät hyvin intensiivisesti töitä ja siinä samalla huomannut, miten mielenkiintoinen kirjoittaminen on kutsunut minut pois tästä hetkestä. Sanojen luomaan maailmaan, johonkin toiseen todellisuuteen kuin mikä on tässä käsillä. Olen ärsyyntynyt välillä, kun arki ja ulkopuoliset asiat ovat suvainneet häiritä minua. Mitä. Jotain asiaa vai?

Uppoutuminen käsillä olevaan tekemiseen on hyvä juttu, mutta rajansa kaikella. Elämä on myös ruusun tuoksua pihalla, tuulen tuntua iholla, perheenjäsenen halausta, ilon läikähdystä koiran nuolaistessa kädenselkää. Niiden läsnäolevasta aistimisesta piirtyy elämän syvyys.

Juhannuksena tavoitin jo tuota olotilaa, joten muistissa on. Lähiviikkoina ja loman aikana se on päätavoite, olla ja opetella olemaan yhä enemmän ja paremmin läsnäolio. Laitan hupun koneen päälle ja keskityn aamukahveihin kuistilla, torilla hengailuun ja järvellä souteluun. Lomasuunnitelmat ovat pienesti suuria!

Blogi jää nyt muutaman viikon kesätauolle – kuulumisiin taas elokuussa.

Avainsanat: , ,

Neljä perheenjäsentä, kuusi ihmissuhdetta

Olemme suhteellisen keskiverto suomalainen perhe, äiti, isä ja kaksi lasta. Neljä perheenjäsentä. Meidän välillämme on kuusi ihmissuhdetta. Kummallakin vanhemmalla on suhde kumpaankin lapsen. Sitten on lasten keskinäinen suhde ja vanhempien keskinäinen suhde. Mitä tässä valossa tarkoittaa perheelle varattu aika? Koko porukalle? Eri kokoonpanoille? Lapsille keskenään?

Havahduin perheen sisäisiin ihmissuhteisiin erityisesti viime viikolla, kun pyrähdimme muutaman päivän matkalle tyttären kanssa kahdestaan.  Vaikka kuuntelemmekin perhereissuilla toistemme toiveita, oli tämä matka erilainen kuin olisi ollut koko perheen reissu. Tai toisaalta minun ja miehen tai minun ja pojan reissu. Tai miehen ja pojan reissu.  Jokaisella meillä kun on oma maailmamme, joka näyttäytyy aina hiukan erilaisena suhteessa eri ihmisiin. Koko perheen ajatteleminen vain möykkynä nimeltä perhe jättää jotain oleellista huomiotta. Sitä oleellista ovat kunkin ihmissuhteen erityispiirteet ja -vivahteet.

Perhe on kimppa, jossa on monta ihmistä. Jotta minä ja jokainen perheenjäsen tulisi itsenään nähdyksi, arjessa tarvitaan aikaa kullekin yksilönä. Hyvä mieli ihmissuhteissa syntyy läsnäolosta kunkin tärkeän ihmisen kanssa itsenään ja erikseen. Sen läsnäolon hengessä on eroja. Se ei toteudu pikaisesti ja ohimennen. Siihen tarvitaan aikaa. Entä miten se sitten tässä kiireisessä ajassa järjestyy?

Avainsanat: , , ,

Elämän peili -päivä

Eilen oli torstai. Minä vietin koko päivän kolmevuotiaan kanssa. Istuin pari tuntia kahvilassa, jossa lasten leikkipaikan vieressä oli näppärästi näköyhteydellä pöytiä. Lueskelin lehteä ja seurasin sitä sujuvaa sosiaalisuutta, joka alle metrin mittaisten ihmisten keskuudessa vallitsee. Kaupassa autoin kääpiötä kurkottamaan hedelmävaa´alle – hänestä kun on mukavaa painaa nappia ja tulostaa hintalappu.  Kotona kaivoin esille vanhat muumivideot. Myös Nalle Puh löytyi. Söimme porukalla ja höpötimme niitä näitä.

Päivän aikana tutustuin syvällisemmin kahteen vanhaan tuttuun, Mämmiin ja Lissuun. Tein tuttavuutta myös kahteen uuteen, Tulppaaniin ja Kattiin. Nämä kaikki ovat pikku seuralaiseni, kummityttöni mielikuvituskavereita ja hänelle niin totta. Aamulla liikkeelle lähtiessä hän nimittäin totesi itsestään selvästi, että Mämmi ja Lissu tulevat sitten mukaan autoon. Mitäs siihen olisi sanomista.

Elämä pikkuihmisen kanssa on iloa. Naurua hauskoista havainnoista ja oivalluksista. Virkistävää puhetta ja läsnäolemisen kirkkautta. Havaintoja asioista, jotka omassa aikuisuudessa menevät ohi.

Se on kuitenkin myös erilainen perspektiivi elämään. Kun omat lapset ovat jo 14- ja 17-vuotiaita, on tottunut heidän itsenäisyyteensä ja omatoimisuuteensa. Kolmivuotiaan kanssa on toisin. Häntä pitää seurata tarkemmin. On muistettava tsekata, pitäisikö hänen käydä vessassa. Toisaalta on myös vedettävä rajoja pieniin, arkisilta tuntuviin asioihin. Niihin, jotka isompien kanssa ovat itsestäänselviä.

Eilinen olikin sellainen elämän peili-päivä. Se muistutti omien lapsien varhaislapsuudesta, läsnäolosta ja jokapäiväisistä ilon hippusista. Toisaalta pikkuihmisen kanssa puuhailu kirkasti sitä, mikä on hyvää omien, isojen lasten kanssa muistuttaen samalla  siitä, että näissä isoissakin on sisällä ja  piilossa se pieni.  Sisäinen lapsi, joka teinin ulkomuodosta huolimatta kaipaa rajoja ja syliä. Vähän eri muodossa vain.

Avainsanat: , , , ,

Maailma muuttuu myös pienillä teoilla

” Ei sinun tarvitse vuoria siirtää saadaksesi jotain aikaan. Mutta kun hyväksyt velvollisuudeksesi parantaa elämänlaatua omassa perheessäsi, yhteisössäsi, toimistossasi, tehtaassasi, koulussasi, niin muutat maailmaa yhtä lailla.”

Tuumailu tuli sähköpostiini tämän päivän Ajatusten aamiaisessa (www.positiivarit.fi). Osui ja upposi. Sai pohtimaan elämän kertausvaikutuksia ja muutosten mekanismeja.  Sen sijaan, että rakennamme isoja strategioita mullistavista muutoksista, voimme aloittaa ihan lähipiiristä ja omasta itsestä. Se voi olla yhtä vaikuttava tie. Heti tulee mieleen parikin esimerkkiä.

Laukaassa, Keski-Suomessa, ison perheen äiti Anne Eskelinen havahtui vuonna 1995 ja tuuppasi liikkeelle ensin kotikylänsä. Kuulemani mukaan asiat saivat alkunsa, kun lapset ja nuoret pohtivat eräässä kodissa sitä, miten taitavia he olivat näpistelemään. Oikean ja väärän ero oli hämärtynyt ja hommaa puolusteltiin sillä, että niin muutkin tekevät. Vaikka kaverit olivat jääneet kiinnikin rötöksistään, ei kukaan ollut ilmoittanut poliisille, kouluun tai kotiin. Anne Eskelinen tarttui ilmiöön ja niin sai alkunsa Laukaan malli. Syntyi Yhdessä elämään -liike, jonka periaatteena on yhteisvastuu, ajatus siitä, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Sen mukaan rikkeisiin puututaan reilulla tavalla heti. Ne sovitaan ja seuraukset sovitetaan. Sen jälkeen niitä ei muistella. Malli sisältää paljon muutakin -se palauttaa yksinkertaiset ja selkeät kasvatusperiaatteet kunniaan. Se  on sittemmin palkittu moneen kertaan. Eskelinen on kiertänyt puhumassa asiasta pitkin ja poikin Suomea. Vaikka Laukaan malli ei olekaan muuttanut koko maata, se on vaikuttanut tuhansiin, kymmeniin tuhansiin ihmisiin. Muutos on lähtenyt liikkeelle pienestä ja levinnyt kuin renkaat vedessä. Malli on käynnistynyt vastuun ottamisesta omassa lähipiirissä, siitä että on alettu toimia eikä vain jääty levittelemään käsiä.

Toinen esimerkkini on Miina Savolaisen kehittämä Voimauttava valokuvaus.  Työssään Miina teki havainnon lastenkotityttöjen nähdyksi tulemisen kaipuusta ja totesi, ettei tavoita tyttöjä sanoilla. Sanat olivat pettäneet niin monta kertaa. Tarvittiin jotain muuta, jonka päälle luottamusta aletaan rakentaa. Miina tarttui kameraan ja ryhtyi kuvaamaan tyttöjä. Siitä, miten hän kunnioitti tyttöjä ja halusi ilmaista sen kuvamaalla, kehittyi pikku hiljaa voimauttavan valokuvauksen malli. Sitä opetetaan nyt eri puolilla Suomea ja se vaikuttaa vanhemmuuteen, parisuhteisiin, ystävyyssuhteisiin, työyhteisöihin. Tuskinpa nuori sosiaalikasvattaja osasi tuolloin kuvitella saavansa Lastenkulttuurin valtionpalkinnon tai Duodecimin kulttuuripalkinnon tai jonkun muun niistä lukuisista huomionosoituksista, joita menetelmän kehittämisestä on seurannut. Juttu oli siinä, että hän teki havainnon ympäristöstään ja alkoi toimia. Tuo vastuun ottaminen alkoi muuttaa maailmaa.

Mistä minä voisin ottaa tänään vastuuta lähipiirissä? Entä sinä?

Lue loppuun

Avainsanat: , , , , , , , , , ,
Mainokset