Aihearkisto: kiireettömyys

Tuulevi Viljontyttären jouluyö  

15675721_10154783480769360_5386921622139444722_o.jpgLiki puoliyö. Istun hiirenhiljaisessa, hämärässä Elämyshotellin aulassa Rantasalmella. Minun jouluuni pitää mahtua myös näitä hetkiä omien ajatusten kanssa. Perhe meni jo nukkumaan ja minä hiivin tänne. Kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että Järvisydämen väki näin sydämellisesti tekee meille muille joulua. Aamun jooga. Joulupuuro ja rusinasoppa, jota meillä muuten aina lapsuudessa tehtiin sekahedelmäkeiton sijaan. Savusaunan löylyt ja palju. Jouluruokia notkuvat pöydät. Pelejä. Kymmenet kynttilät ja takkatuli. Tämä aikatauluttomuus perheen kanssa. Luen vielä vähän.

Kirjoitin tuon kaksi vuotta sitten jouluyönä, toisena Järvisydän-jouluna. Kaksi viikkoa  sitten kävimme kolmannen kerran kokemassa joulutunnelmaa Porosalmen rannoilla. Nyt matkailualan opintojaan työn rinnalla viimeistelevä mies on yksi Järvisydämen joulun tekijöistä ja osan joulusta töissä. Solahtaa sitten vuoron jälkeen perheen seuraan. Kun muut lopulta asettuvat aloilleen, nukkumaan en malttaisi tälläkään kertaa mennä. Voisipa vain venyttää jouluyötä maisemasviitin ikkunasta hiljaisuuden valoja ja valojen värejä katsellen. Valvoa mieli levollisena.

Viinikellarin pitkä ruokapöytä. Sellainen ”herkkua on siinä monenlaista” –versio, jonka alla varmasti lymyävät tontut. Jätetään vähän paistia heillekin! Santsaan silti vielä kolmannen kerran. Viereisen pöydän ääressä samettimekkoinen pikkutyttö kauhoo neljättä kulhollista punavalkoista kerrosjälkiruokaa. Hädin tuskin ylettää. Vieressä oleva äiti laski kerrat ja rajoittaa herkuttelua. Kahvi höyryää suuressa kahvipannussa. Kaadan sitä punasaviseen mukiin. Hirsiseinän pintaa pitkin tekee mieli kuljettaa kättä niin, että jokainen mutka ja muoto tuntuu. Ravintola Piikatytössä pitkä hirsipöytä on kannettu takaisin sille oikealle paikalleen. Aamiaisella takan ääressä lämpö leviää selkää pitkin.img_0760
Luonnonkivien sisään louhitussa Järvikylpylässä raukeus aaltoilee ytimiin asti. Norppakiville olen oppinut jättämään murheita. Kuvittelen niillä loikoillessa itseni Saimaan rantakalliolle. Auringon lämmittämille. Ihmetellen veden hiomia, järven pohjasta rakennustarpeiksi nostettuja hirsiä ja luonnonkivilaattoja. Tukkisaunan pitkällä lauteella löytyy tilaa monelle perheelle. Löylyvesi sihahtaa.

Tavoitan jokaisella käyntikerralla sellaista luksusta, jota ei mitata tähtiluokituksella. Sisäistä rauhaa. Luksus on sitä, mistä on puutetta ja aika usein arjessa on puutetta rauhallisesta itsessä olemisesta. Kun hämärässä ajaa Järvisydämen mäelle ja näkee edessä avautuvan maiseman ja ympärillä tuikkivat sadat valot, mieli sujahtaa keskiaikaiseen tarinaan ja sielu astuu johonkin menneeseen Tuulevi Viljontyttären aikaan satoja vuosia sitten. Ehkä vuoteen 1658, kun Venäjän tsaari luovutti Heiskasen suvun päämiehelle 600 hehtaarin niemekkeen kiitokseksi hyvästä sotilaspalveluksesta. Silloin näille kallioisille maille perustetusta kestikievarista alkoi nykyisen Järvisydämen tarina.

lyhdyt

CHRISTMAS NIGHT OF TUULEVI, DAUGHTER OF VILJO

Nearly midnight. In the twilight, I am sitting in the whisper-quiet lobby of Hotel Järvisydän. These moments, alone with my thoughts, are an essential part of my Christmas. My family has gone to bed and I have sneaked here. I am ever so grateful to the Järvisydän crew for making our Christmas in such a hearty manner. Yoga in the morning. Rice pudding, not with fruit soup but with raisin soup, just like in my childhood. Smoke sauna and a hot tub. Tables laden with Christmas food. Games. Dozens of candles and a crackling fire. Unwinding with the family, without schedules. I will read for a bit more.

It has been two years
since I wrote that, on a Christmas night, our second Christmas at Järvisydän. Two weeks ago, we enjoyed the Christmas spirit at the shores of Porosalmi for the third time. My husband, finishing his studies in travel industry besides his job, is now one of the makers of the Järvisydän Christmas, and spends part of the holiday season  working. After his shift, he joins the family. When the others finally turn in, I am, once again, reluctant to go to bed. I wish I could just stretch the Christmas night, watching the lights of silence, colours of the lights. Awake, serene.

The long table in the Wine Cellar, with all kinds of delicacies. There must be elves lurking under the table, so let us leave some roast for them too! Still, I am going back for seconds, no, thirds. At the next table, a little girl with a velvet frock is ladling her fourth bowl of the red and white trifle. She can barely reach the table. Her mother, having counted her helpings, tries to confine her. Coffee, steaming in a large pot. I pour some into a red clay mug. There are many natural morphs and meanders on the log wall, tempting to touch. In the restaurant Piikatyttö, the long log table has been carried back to its proper place. At the breakfast beside the fire, warmth spreads along my spine.

49643145_309358463033720_3103435813518573568_nThe Lake Spa, quarried out of the natural rock, makes me utterly relaxed. I have learned to leave my worries to the Seal Stones. Lolling on them, I imagine myself on the cliffs by the lake Saimaa. Warmed by the sun. I am marveling at slates and logs, smoothed by water, lifted from the lake bottom and used as building material. On the long pew in the Log Sauna, there is room for many families. Water sizzles on the stove.

On each and every visit, I am finding luxury, one not measurable by star ratings. Inner peace. Luxury is what there is shortage of, and in everyday life, there is shortage of just being in yourself, in peace. When I drive to the Järvisydän hill in twilight, seeing the scenery in front of me, hundreds of lights twinkling around, my mind slips into a medieval story and my soul steps into a time long gone, the time of Tuulevi, daughter of Viljo, hundreds of years ago. Perhaps in the year 1658, when the Czar of Russia gave this 600 hectare headland to the Heiskanen family, acknowledging a remarkable military service. The inn founded on these rocky lands back then was the starting point of the Järvisydän story.51DDE68A-C8B2-449D-9ED8-8A211879151C

 

 

 

Mainokset
Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

TUOKSUJEN THODDOO

Tässä elämässä jo toisen kerran ihana Thoddoo ja Veli Thoddoo Inn. Majatalo, johon palaaminen on kuin kotiintulo. Kuljetan aviomiestä vuosi sitten tutuiksi tulleilla kujilla. Näytän pinkin muurin ja vien hedelmäpuutarhojen laidoille. Talutan lännenpuoleiselle rannalle. Kävelemään paljain jaloin puuterirantaan, sinne missä valkoinen hiekka on aivan erityisen lempeän pehmeää. Pehmeämpää kuin missään.

Versio 2

Teiden varsilla tuoksuu. Lähikadulla, jonkun talon pihamuurin yli leijuu pyykinpesuaineen tuoksu. Vaaleanpunaisen muurin takaa kohoaa makean mausteinen parfyymi. Joku suihkautti juuri. Mustalla skootterillaan vastaan ajava nuori nainen tuoksuu tutun tuntuiselle hajuvedelle. Sille, jota en ehdi tunnistaa. Käännyn silti katsomaan perään ja huomaan mustan tunikan taidokkaasti eri väreillä kirjaillut kalvosimet. Joulukuusenvihreän päähuivin, joka on aseteltu paikoilleen kullanvärisin neuloin.

papaijapuutarha

Kun poljemme turistirannalle, tuoksut vaihtelevat. Hedelmätarhan kulmalla lehahtaa käyneen makea haju. Huonosti toimivan kompostin lämpimän tukahduttava imelä tuoksu. Viljelijä on koonnut huonoksi menneet papaijat kasaan. Kärrää varmaan illalla pois. Viivymme rannassa auringonlaskun viime hetkiin saakka. Pimeä valahtaa puoli seitsemän aikaan. Olemme päiväntasaajalla. Poljemme kohti majataloa hedelmätarhojen ja viljelyksien välistä pimeää tietä pitkin. Juuri ja juuri näen eteeni. Ensin tulee savun tuoksu. Sitten mutkan takaa aukeavat maisemaa maalaavat liekit.  Miehet polttavat puutarhajätettä: oksia, hedelmäpuiden kuivia lehtiä. Tuoksu palaa mieleen illalla, kun haistan Azmyn sytyttämän hyttyskierukan hajun.

Niin ja se tärkein, meren ja hiekkarannan tuoksu. Sille en löydä selitystä enkä mielikuvaa. Mille lämmin, turkoosi meri tuoksuu? Miltä tuoksu tuntuu? Suolaisen kirpeä kevyt puraisu, tuoksuvan lempeä silitys. Lämmin hymy ja silmäkulmien naurunrypyt.

rannassa

Tien varrella ja rannalla siellä täällä jokin kukka. Lempeä, keveän makea tuoksu. Vähän vaniljaa, jotain kevyesti samaa kuin jasmikkeessa. Hiukan hedelmää. Pysähdyn melkein aina jonkin kukan huomatessani nuuhkimaan. Tuo valkoinen pikkukukkainenko se on. Vai tuo toinen valkoinen kellokukkainen, jonka lehdet ja kukat muistuttavat elämänlankaa, mutta kymmenen kertaa isompina. Ehkä nuo keltaiset, ryppäinä kasvavat pienet kukkaset. Koko reissun aikana en onnistu jäljittämään tuoksuvaa kasvia.

Myös jokin Azmyn puutarhan kukista tuoksuu, mutten tiedä mikä. En vaivaudu nousemaan jäljittääkseni tuoksua – kasvia tuskin tunnistaisin kuitenkaan. Nuuhkin vain. Silmät kiinni.

vaaleanpunainenseinä_.jpg

THODDOO, THE FRAGRANT

For the second time in this life, the lovely Thoddoo and Veli Thoddoo Inn. It feels like coming home. I lead my husband through the alleys, so familiar from a year ago. I show him the pink wall and take him to the edges of the orchards. I walk him to the western beach, pacing barefoot where the white powdery sand is extraordinarily soft and mellow. Softer than anywhere else.

nimetocc88n1.jpg

The roadsides are fragrant. In a nearby street, the smell of washing powder is wafting over a garden wall. Behind the pink wall, a sweet and spicy perfume ascends. Someone has just done a little splash. A young woman on a black scooter smells of a perfume that feels familiar. One I fail to recognize this quickly.  I still turn to see her go and notice the intricately decorated cuffs on her black tunic. The christmas-tree green headscarf secured in place with gold-coloured pins.

Pedalling towards the tourist beach, there are various fragrances. There is a sweet, fermented smell at the corner of an orchard. The suffocating, warm and cloying smell of a malfunctioning compost. The farmer has gathered spoiled papayas in a pile. To be wheeled away in the evening, I suppose. We linger on the beach until the last moments of sunset. Darkness falls at half past six. We are on the equator. We pedal towards the inn, along a dark road, between orchards and farmlands. I can barely see ahead of me. First, there is the smell of smoke. Then, behind a bend, flames paint the scenery. Men burning garden waste: branches, dry leaves from fruit trees. The moment comes back to me in the evening as I smell the mosquito coil Azmy has lighted.

Versio 3

And most importantly, the smell of the sea and the sandy beach. I cannot explain it, visualize it. What does the warm turquoise ocean smell like? How does the smell feel like? A salty, crisp, gentle bite, a fragrant, ethereal stroke. A warm smile and crow’s-feet around your eyes.

By the road and on the beach, a flower here and there. A mellow, ethereal, sweet fragrance. A bit like vanilla, a tiny bit like mock orange. A bit of fruityness. I stop and smell almost every flower I spot. Is it that white one with little flowers. Or is it that one with enormous, bell-like flowers, like a tenfold morning-glory. Perhaps those small yellow flowers growing in clusters. I fail to identify a single flowering plant during my journey.

One of the flowers in Azmy’s garden smells too, but I do not know which one. I do not bother to rise and track it down – I would not recognize the plant anyway. So I just whiff the fragrance. Eyes closed.

puutarha.jpg

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , ,

PALUU MIELENRAUHAAN

1.11.2018
Päivää – niin monen vuoden jälkeen. Juuri nyt istun Malediivien pääkaupungin Malen kupeesssa olevan Velanan lentokentän aulassa, penkkirivin keskellä, melkein suoraan ilmastointilaitteen edessä. Vaihdoin äsken paikkaa, sillä kovalle säädetty puhallus tempaisi ajatukset aulan peräseinää kohti, päin kenttä-span ja turistisuihkun lasiseinää.

Tulimme varhain aamulla Thoddoolta ja odotamme neljältä lähtevää pikavenettä Dhigurahiin. Kurkistan kelloa. Kaksi tuntia vielä. Macin akussa puhtia on jäljellä 18%. Olen kirjoittanut kuusi liuskaa havaintoja Malediiveilta. Havaintoja sekä viimeksi kuluneelta kuudelta reissupäivältä aviomiehen kanssa että vuoden takaiselta äiti – tytär -matkalta. Thoddoolla kävin myös tyttären kanssa. Sille on syynsä, että palasin samalle saarelle kaikista noin kahdestasadasta asutusta saaresta. Se syy on neljän huoneen majatalo Veli Thoddoo Inn, yksi maan 396:sta majatalosta. Siitä lisää tulevissa postauksissa.

Tällaisten tarinoiden kanssa palaan Mielenrauha-blogiin. Tarinoin kohtaamisia, värejä, tuoksuja, tunnelmia. Maailmalta, Suomesta, kotoa. Suomeksi ja englanniksi. Olen kyllä kirjoittanut blogitauolla, mutta muuta. Henkilöstövalmentamiseen ja työyhteisöjen kehittämiseen liittyviä blogitekstejä, hankkeiden raportteja, lehtiartikkeleita, juttuja päätoimittamani bussiyhtiön henkilöstölehteen. Matkajuttuja ja henkilöhaastattelujakin olen kynäillyt. Kuukausi sitten treenasin luovaa kirjoittamista Otavan opistossa kirjailija Petri Tammisen johdolla. Menkää muuten ihmeessä, jos pääsette Petrin kurssille tai muuhun luovan kirjoittamisen opastukseen. Koska Petri opettaa harvoin, minä tunnen saalistaneeni helmiä tuon viikonlopun aikana.

BACK TO PEACE OF MIND

1st Nov 2018

Greetings after so many years. Right now, I find myself in the lobby at Velana airport, next to Male, capital of Maldives; I am sitting in the middle of a row of seats, nearly directly in front of the AC. I have just switched seat, since the high intensity blast swept my thoughts towards the further end of the lobby, to the glass wall of the airport spa and showers.

First thing in the morning, we arrived from Thoddoo, and are now waiting for the speed boat to Dhigurah, due at four. I have a glimpse at my watch. Two hours to go. My Mac has 18% battery life left. I have written six sheets of observations on Maldives. Observations from these six travel days with my husband and from the mother-daughter trip a year ago. We went to Thoddoo then, too. There is a reason why I wanted to go back to that specific island among the two hundred habitated ones. The reason is the four-room Veli Thoddoo Inn, one of the 396 ones in Maldives. More about the inn in future posts.

With stories like this, I will be back on my Peace of Mind blog. I will write about encounters, colours, smells, impressions. Around the world, in Finland, at home. During the breather with my blog, I did write, only it was different stuff. Posts about personnel coaching and working communities, reports on projects, articles in magazines, stories in a bus company personnel magazine I am an editor in. I have penned travel stories and personal interviews, too. A month ago, I had a chance to train my creative writing, led by the writer Petri Tamminen. Do go if there is a chance to attend one of Petri’s classes or participate in other such training. Since Petri seldom teaches, I feel like having hunted pearls during the weekend.

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

Lentävä matto!

kahvihetkiHeinäkuu 2013. Keitän mukillisen kahvia ja lorautan siihen tilkan maitoa. Istahdan ruokapöydän ääreen ja rapistelen ensimmäisen aukeaman esiin. Levollinen hetki. Koira haukahtaa ulkona, muuten on hiljaista. Kahvi höyryää ja lämmittelen käsiä mukin ympärillä. Kolea päivä helteen jälkeen.

Katse eksyy liinaan lehden alla. Seurailen sormellani turkoosin kankaan valkoisia aaltokuvioita. Dahlia. Sehän sen nimi on. Kuosi on jotain enemmän kuin vain yksi Anttilan valikoiman vaihtoehdoista. Se on samalla matka kuopuksen konfirmaatiokesään kaksi vuotta sitten. Rippileirivierailuun ukkosmyrskypäivänä. Koko kylätien tukkineiden, myrskyn kaatamien puiden ihmettelyyn. Juhlavalmisteluihin. Turkoosien kutsukorttien askarteluun. Valkoisten kangaskukkien ja pitsien liimaamiseen. Aurinkoiseen juhlapäivään. Kesätuuleen, joka lempeästi puhaltelee pihalle nostettujen pöytien koristekaisloja. Miehen turkoosin paidan sävyihin ja esikoisen  valkoisen paidan turkooseihin nappeihin. Samansävyisiin kukkakuvioihin omassa juhlamekossani. Ja takaisin näihin, nyt pöytää peittäviin Dahlia-kuvioihin. Kangasta kannoimme Anttilasta kotiin juhlapöytiä varten yli kymmenen metriä. Kappaverhon tuohon tarjoilupöydän yläpuolelle ompelin tästä samasta kankaasta.

Kahden vuoden aikana tyttären hiukset ovat muuttuneet vaaleista tummiksi ja  ulkonäkö muutenkin tyttösestä aikuiseen suuntaan. Peruskoulu on vaihtunut ensin lukioon ja sitten valokuvausalan oppisopimukseen mainostoimistossa.  Elämä kulkee eteenpäin, mutta muistot lennättävät voimahetkiin. Saavat hymyilemään. Mikä tahansa arjen esine voi toimia lentävänä mattona. Tänään se oli tämä Dahlia. Sen kuosi ja kuviot vievät minut aina kahden vuoden taakse ja saavat hymyilemään. Oi elämä – oi kauneus!

Avainsanat: ,

Ehditkö aistia?

tuomiSe aukaisee sielun salaiset lukot. Tuomen tuoksu!

Sunnuntaina se tapahtui. Kerrostalon sisäpihalla aika tuntui pysähtyvän, kun tajusin että tuomi tuoksuu! Mikä tuossa tuoksussa onkaan. Se on kuin avain johonkin sielun salaisiin lukkoihin. Se raottaa jotain, mihin löydän yhteyden vain harvoin. En osaa sanoa, mitä se maaginen oikein on. Kaikki aika on yhtä aikaa läsnä ja aistit heräävät.

Elämä on enemmän, kun on aikaa pysähtyä aistimaan.

Avainsanat: , ,

Silitysmeditaatiota

silitys4

silitys2

silitys1

Silitin tänään. Silitin varmaan kolme tuntia. Silitin ison pinon keittiöpyyhkeitä. Kaikki puhtaana olevat kangaspaitani. Muutamat puuvillahousut ja pari hametta. Silitin muutakin. Silitin hitaasti ja huolella. Ei ollut kiirettä mihinkään. En päästänyt keskeneräisiä asioita vaivaamaan mieltä ja kiirehtimään tekemistä. Päinvastoin silitin pois mielipahaa ja alakuloa.

Ennen olen ollut laiska silittäjä. Olen jopa inhonnut sitä jonnin joutavana hitaana puuhana ja ostanut sen takia rypistymättömiä trikoopaitoja neuleiden ja jakkujen alle. Siitä olen tinkinyt, kun on ollut kiire – kiire – kiire. Olen silittänyt vain sen, mikä on ollut pakko silittää. Useimmiten ne keittiöpyyhkeet ovat sellaisia semiryppyisiä puhtaanakin. Narulle oiottuja ja siihen kuivuneita. Vaan mikä nautinto on hypistellä silitettyä, taiteltua ja vielä lempeän lämmintä pyyhkeen pintaa. Tuoksuvaa.

Tuoksu tuli Durancen silitysvedestä, jonka ostin kesällä Kanavan Kunkusta, Vääksystä. Tähän saakka tuo kympin verran maksanut litran pullo on odottanut pyykkikaapissani. Mutta voi, nyt kun otin sen käyttöön olen aivan hullaantunut. Tuoksuva aistinautinto, lempeä sellainen yhdessä pyykin lämmön kanssa vei melkein nirvanaan. Käden hidas liike silitysraudan kahvassa tuuditti levolliseen oloon. Se silitysvesi jätti myös ihastuttavan tuoksun leijumaan ilmaan. Mies tuli kotiin ja kulki kodinhoitohuoneen läpi. Kysyi
”Mikä hyvä täällä tuoksuu?”

Tänään olin toiminnallisen meditaation tarpeessa.
Siinä palveli silittäminen.
Sillä, kuten millään muullakaan asialla ei ole yhtä ja ainoaa merkitystä.
Hyvää tai huonoa. Myönteistä tai vastenmielistä.
Tilanne ja asiayhteys ratkaisee.

PS. Tätä ihanaa Durancea saa myös täältä omasta kotipitäjästä, Ristiinan Wanhan Martan kaupasta. Nettikauppakin on!

Avainsanat: , , ,

Sielu kutsuu – kuuntelen!

Sielu ei pääse vaikuttamaan elämäämme, jos meillä ei ole kykyä kuunnella sitä. Sielulle tekee hyvää luovuttaa. En tarkoita luovuttamisella periksi antamista ja epätoivoon vaipumista. Tarkoitan sitä, että asettaa elämänsä joka päivä, yhä uudestaan, itseään suurempiin käsiin. Elämmekö hyväntahtoisessa vai pahantahtoisessa maailmankaikkeudessa?

Jos maailmankaikkeus on hyväntahtoinen, asiani ovat aina hyvin. Asiani ovat hyvin siitä huolimatta, että juuri nyt kohtaan vaikeuksia ja kärsin. Jos asetan elämäni hyvän maailmankaikkeuden käsiin, se alkaa kuljettaa minua niin, että elämäni kehkeytyy parhaalla mahdollisella tavalla.

Tommy Hellsten kirjoittaa näin viime syksynä ilmestyneessä kirjassaan Ajan takaa, kauemmas katsomisen taidosta (Kirjapaja 2011). Sain sen arvostelukappaleen – taisi olla samoihin aikoihin, kun jalkani leikattiin vuosi sitten lokakuussa. Kirja unohtui, kun taiteilin kipsatun jalan, leikkausinfektion, sairaalaviikkojen, avohaavan hoidon, alipaineimuhoidon, kyynärsauvojen, kaksi kuukautta kestäneen varauskiellon, ihosiirron ja sen hitaasti liikkeelle lähteneen paranemisen, napapiikkien, viikosta toiseen jatkuneen haavahoidon, yhä uusien lääkärikäyntien, fysioterapian, LPG-hoidon, vakuutusyhtiön ja kelan papereiden keskellä.

Lopulta luin sen ja huokasin

Ajan takaa osoittautui kurssikirjaksi, joka tuli postilaatikkooni käytännön kenttävaiheen alkaessa. Sielu oli kutsunut minua tällä kertaa järeästi. Tätä kutsua ei voinut ohittaa. Hellsten sanoitti tekstissään sitä, mitä käytännössä elin. Elämä pakotti minut kääntämään kasvot itseni puoleen. Tai ei, ei se pakottanut – se tarjosi tilaisuuden. Vaikka olin oppinut kuuntelemaan sieluni puhetta jo aiemmin, sain nyt tilaisuuden keskittyä siihen aidommin, enemmän ja hartaammin.

En voinut ajaa autoa enkä pystynyt tekemään töitä, koska en päässyt liikkeelle. Tuskailin sitä, miten valtavat määrät töitä jouduin peruuttamaan, murehdin taloutta ja pelkäsin katastrofia. Ja terveys, siitä minä vasta huolissani olinkin. Kävelenkö enää kunnolla? Nopeatempoiselle ihmiselle elämä oli hidasta, mutta juuri hitaudessa piili merkityksiä.

Kaikki hyvin

Kun katson kulunutta vuotta taaksepäin, niin näen, miten kaikki oli lopulta oikein hyvin. Vaikka töiden peruminen oli taloudellisesti kova kolaus, kaikki meni lopulta kuvittelemaani paremmin. Niin tapaturman hoito kuin talouskin pyöri tavoilla, joita en olisi osannut itse suunnitella. Minulle järjestyi loistava terveyskeskuslääkäri jälkivaiheiden hoitoon ja sain hyvääkin paremmat fysioterapeutit avuksi jalan kuntoutukseen.

Jalan paranemisessa tuli takapakkeja ja ympärillä olevia ihmisiä kaikki toipumisen vaiheet ja peruutusvaiheet ihmetyttivät ja kauhistuttivat. Suurimman osan aikaa minulla oli kumman levollinen olo. Totta kai tuskastuin, kun sairaalassa oksensin vahvojen kipulääkkeiden takia ja kun toipuminen venyi. Lopulta tämä kaikki oli kuitenkin hyvin pientä.  Vaikka neljännesvuosi menikin työn puolesta harakoille, minun henkeni ei  ollut vaarassa. Minulla oli tilaisuus pohtia rauhassa työni painopisteitä ja rajauksia. Asiakkuuksiin tuli hiukan muutoksia: jotain jäi pois ja toista, enemmän minun oloistani, tuli tilalle. Nämä muutokset veivät työtä entistä enemmän itseni näköiseen suuntaan. Uskon sielun ohjanneen minua yhä enemmän elämäni tarkoitusta kohti. Sielu puhutteli ja kutsui tarkistamaan reittiä. Muutokset eivät olleet suuria, mutta ne olivat selkeyttäviä. Elämä kantoi ja minusta tuli taas piirun verran rennompi ja rauhallisempi.

Kiteytysten kirja

Kirja osui eteen oikeaan aikaan – enkä totta puhuen usko sen olevan sattumaa, vaan suurta tarkoituksenmukaisuutta. Minulle Ajan takaa on kiteytysten kirja, joka kirkasti neljännesvuoden mittaisen kokemuksen merkitystä. Vaikka oivaltaisin itse kuinka paljon asioita, on tarpeen peilata kokemuksia ja oivalluksia toisten ihmisten nostamista peileistä.

Ajan takaa on kirja, johon tartun yhä uudelleen. Vaikka sivuja on vähän, asia on täyttä ja maukasta. Kappaleita pitää tutkia ja käännellä mielessään. Kysyä, mitä tämä minulle merkitsee. Tätä kirjaa ei hotkita nopeasti, vaan se vaatii aikaa – ihan niinkuin sielun puheen kuuntelukin. Kirjan äärelle on pysähdyttävä. Onneksi!

Tommy Hellstenin tapa kytkeä arjen elämän ilmiöitä ja havaintoja laajempiin kysymyksiin ja elämän syvään filosofiaan koskettaa. Hän kirjoittaa asioista taitavasti sekä ihmisen että maailmankaikkeuden mittakaavassa. Hän kuvaa luontaista isomorfiaa, rakenteiden yhtäläisyyttä, samanmuotoisuutta monessa eri tasossa ja auttaa lukijaakin yhdistelemään asioita ja tulkitsemaan ympärillä sykkivää elämää.

Ajan takaa on melkein kuin hartauskirja. Hellsten kirjoittaa elämästä ja elämä on pyhää. Pyhän äärelle kuuluu hartaus. Harras hiljaisuus ja pohdiskelu.

Kiitos kirjasta!

Avainsanat: , ,

Muisto laiskasta lauantaista Hangossa

Olen kirjoitellut viime kuukausina paljon, mutta kaikkialle muualle kuin tähän blogiin. Arkistoja selatessa löysin elokuisen, julkaisematta jääneen tekstin, joka oli alunperin tänne tarkoitettu. Lennähdin sitä lukiessani Hangon lämpöön, raukeuteen ja rentouteen. Sanat virittivät Hangossa kokemani voimauttavat tunnelmat ja tunteet. Onhan niin, että mielemme ei erota, tapahtuuko meille jokin asia todella vai kuvittelemmeko sen voimallisesti todeksi. Minä käynnistin tämän päivän piipahtamalla voimapaikassani Suomen etelässä. Entäs sinä?

Meri kimmeltää niin, että silmissä säkenöi. Kävelen kuumaa, pehmeää hiekkaa pitkin Bellevuen kulmauksesta kohti Pientä Mäntysaarta. Tytär juoksee edellä koiran kanssa hiukset tuulessa liehuen. Mies kävelee vieressä kengät kädessä.

Marsalkan maisema

Mannerheimin perustama kahvila oli nimeltään Cafe Africa. Marsalkka itse asui viereisellä saarella. Nyt paikka tunnetaan Neljän tuulen tupana. Olemme täällä toista kertaa aviomiehen kanssa. Emnsimmäinen kerta oli vuonna 1989, ensimmäisebnä hääpäivänämme. Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten. Tytären kanssa olen käynyt monena kesänä, nyt olemme porukalla. Vanhat vieraskirjat ovat jossain kaupungin kokoelmissa. Yhdestä niistä löysin toissakesänä meidän, nuoren avioparin signeerauksen. Otin siitä valokuvan.

Lounaan jälkeen piiloudumme Tupaa ympäroivien kallioiden kainaloon ja kuuntelemme lämmintä kesätuulta kaikilla aisteillamme. Kaukana merellä pörräävät vesiskootterit. Niiden ääni kuuluu vain vaimeana.  Koira nostaa kuonon tuulta vasten ja nauttii tuulen puhalluksesta sekin.

Villa Tellina

Kävelemme takaisin Villa Tellinaan, jonka kallioilla loikoilemme sinivalkoisen picnic-vilttimme päälllä vielä hetken. Bigi-emäntä käy ystävällisesrti häätämässä äänekkäät kaljakaverukset Tellinan kalliolta ja muistuttaa yksityisalueesta. Olemme ensimmäistä kertaa Villa Tellinassa, sillä vakiopaikkamme Villa Solgård on täynnä.  Hiukan ikävöimme Tähtikujan rauhaisaa tunnelmaa ja isännän leppoisaa olemusta. Silti nautimme Tellinan parvekkeiden merinäkymistä ja vaatimattomien, mutta viehkeiden huoneiden viipyilevästä tunnelmasta. Me viis veisaamme siitä, että suihkut ja vessat ovat yhteiset ja käytävässä, tapetit vaikuttavat vanhahtavilta ja päiväpeitot ovat peräisin 1970-luvulta. Mikään ei voita sitä tunnelmaa, joka syntyy kun aurinko paistaa piparkakkureunaisen verhon läpi huoneeseen. Tuuli leyhyttää verhoa laiskasti. Minä kävelen valoisaa käytävää ja kuvittelen vuosikymmenien aikana täällä käyneitä vieraita, joista monet ovat palanneet yhä uudelleen.

Alakerran respassa Isäntä Antti Haahti kertoo Tellinan vuosikymmenistä. Hänen vanhempansa aloittivat täysihoitolatoiminnan. Kuvittelen aikoja, jolloin täysihoitovieraat tulivat aamiaisen lisäksi lounaalle, päiväkahville, päivälliselle ja iltateelle. Silloin talossa oli vielä monta kokkia.

Ne muut villat

Näiden päivien aikana kävelemme Appelgrenintietä edestakaisin ja kylpyläpuiston katuja ja kujia sikin sokin. Arvailemme keskenämme viehkojen villojen tarinoita ja haaveilemme kesästä Hangosta. Koko kesästä, ihan niinkuin ennen vanhaan, kun tänne tultiin jo varhain keväällä ja täältä lähdettiin vasta kesän kallistuessa loppuun.  Jostain luin, että D`Angleterre olisi ollut joskus pensionaatti. En sitten tiedä onko se totta. Tuo Bellevuekin on niin kaunis. Miltähän siellä näyttää nykyään sisältää. Tekisi niin mieli päästä kurkistamaan sisään villaan jos toiseenkin. Kuka tahtoisi meidät vaalimaan villaansa yhden kesän ajaksi – tai vaikka kuukaudeksi? Tai edes viikoksi? Leikittelemme ajatuksella, että entäpä jos joku vain tahtoisi lahjoittaa hetken verran villatunnelmaa tai tarjoaisi sitä syystä taikka toisesta erityisen edullisesti. Tytär haaveilee salaisesta Hangon tädistä, joka äkkiä testamenttaa huvilansa hänelle – tiedättehän nuo tarinat Amerikan tätien yllätysperinnöistä. Kyllähän sitä maailmassa kaikenlaista tapahtuu.

Nyt olen taas tankannut sieluani ja mieltäni Hangon auringolla, sen kallioiden lämmöllä, meren kimmellyksellä, sirkkojen sirityksellä, ruusujen tuoksulla ja villojen viehkeydellä.  Aistin sen kaiken vielä moneen kertaan kymmenistä valokuvista, joihin palaan talven aikana. Kun suljen silmäni, voin kuvitella lämmön kiipeävän jalkapohjista koko kehoon. Voimaudun ja voin hyvin, vaikka ulkona sataisi räntää vaakasuoraan. Ihana, rakas Hanko!

Avainsanat: , , , , , , , , ,

Mikäs tässä ollessa, kirjakahvilassa!

Istun Linkkumyllyn kirjakahvilassa. Ulkona mättää vettä kuin koussikalla kaaten. Pionit painuvat lysyyn sateen alla. Terassin penkit ovat likomärkiä. Minä hain autosta sukat jalkaan, kun paljaita varpaita paleli kengissä. Varakengätkin löytyvät, jos nämä sattuvat kastumaan. Ja sateenvarjo on matkassa. Mulla on sellainen matkamalli, pieni ja kevyt aina mukana. Käsilaukun pitää olla kyllä suuri, että sinne mahtuu kaikki tarpeelliset tavarat. sateenvarjo. Digipokkari kaikenlaisen kauniin taltioimiseen. Parhaat jutut tulevat vastaan sattumalta. Muistikirja oivalluksia varten. Varakassi ihanille kirppislöydöille. Ja ties mitä.

Ihana kesä tämä on, satoi tai paistoi

Kesä kumminkin ja se on hienoa. Sateen jälkeen poimulehtien keskelle jää kirkkaat vesihelmet. Kanttarellit imevät kasvuvoimaa ja tuottavat mieletöntä satoa. Sade huuhtoo pölyjä ja raikastaa maailman. Sadepäivänä voin kääriytyä viltin sisään lukemaan varaston vanhoja sisustus- ja naistenlehtiä tai yhtä siitä kirjapinosta, jotka lainasin Mikkelin kirjastosta ennen kuin se meni remonttia varten kolmeksi kuukaudeksi kiinni. Vaikka Petri Tammisen tekstiä. Lukisinkohan sitä seuraavaksi. Täällä Linkkumyllyssä otin kahvikupin seuraksi sadetta pidellessä kirjakahvilan hyllystä ”Miten minusta tuli minä”-kirjan ja luin Sofi Oksasen ja Hannu-Pekka Björkmanin tarinat. Selvisi sekin, että Leena Palotie väitteli tohtoriksi jo 25-vuotiaana. En tiennyt ennen.

Sadepäivä on myös ihana päivä kiertää Taidekeskus Salmelan tämän kesän näyttelyä. Me visiteerasimme siellä eilen ja olen vieläkin vaikuttunut. Mieli vaeltaa maalauksissa edelleen ja jatkaa sitä luultavasti monta päivää. Unohtakaa sade, jos mietitte Salmelaa. Vaikka näyttely on monessa rakennuksessa, niin pääsette kulkemaan niiden välit kastumatta. Salmelan väki on varustanut asiakkaille lainattavia sateenvarjoja.

Nyt sade alkaa hellittää

Minä lähden kiertämään sekä Linkkumyllyn näyttelyitä että ihastelemaan erilaisia design-huusseja. Ne taidettiin rakentaa tänne viime kesän näyttelyksi. Tänne tullessani testasin jo Ristomatti Ratian koivurunkoisen huussin. Hieno! Juhlallisen maanläheinen laitos!

Tämän paikan puutarha on muuten yksi niistä, jotka ovat mukana Mikkelin seudun hurmaavimmat puutarhat- esitteessä ja käyntikohdelistalla. Täällä on vanha myllärintalo, jonka puutarha laskeutuu luontaisen terassimaisesti kohti järveä. Tiedän, että täällä on ympäristöön sijoitettua taidetta – ystäväni Hanna kävi täällä jo ja hehkui ilosta sen käynnin jälkeen. Kertoi ja kehui ja suositteli.

Muutama ajatus Linkkumyllyn herkuista

Tällaisena vähähiilihydraattisena eläjänä syön harvoin tavan pullaa ja kakkuja itse. Linkkumyllyn kohdalla pitää kumminkin mainostaa! Täällä leivotaan ruisleipää lukuun ottamatta kaikki itse. Kahvilassa tuoksuvat juuri kypsymässä olevat pullat. Sämpyläpelti näyttää olevan jäähtymässä tuossa pöydällä. Ja se ruisleipäkin, josta voileivät tehdään – se tulee jostain tästä lähistöltä! Äskeiset asiakkaat poistuivat kiitellen ja kehuen vuolaasti. Tuoretta ja maukasta!

Minä olen nyt lomalla, minä ja yhden hengen yritykseni. Suloista ja sirkeää kesää! Nautitaan – siitä sateestakin. Värikkäät kumpparitkin ovat  iso ilo.

Avainsanat: , , ,
Mainokset