Aihearkisto: parisuhde

Kaikki se rakkaus, mikä sinulle kuuluu

Erään ystävän Facebook-status muistutti Harville Hendrixistä – terapeutista, jonka kirja ”Kaikki se rakkaus, joka sinulle kuuluu” oli yksi ensimmäisistä lukemistani parisuhdeoppaista. En muista vuotta, mutta joskus avioliittomme alkuaikoina se oli. Kirjassa oli jotain enemmän. Se oli vaikuttava, vaikka en oikein silloin alle kolmekymppisenä tajunnutkaan, että mikä siinä erityisesti vaikutti. Olin lainannut opuksen kirjastosta. Oman ostin joskus muutama vuosi sitten kirjakaupan tarjouksesta. Sijoitin se tärkeiden kirjojen hyllyyn, mutta en lukenut uudestaan. Ennen kuin nyt. Tässä välissä on tapahtunut paljon kaikenlaista, mukaan lukien melkein avioero. Olen myös opetellut katsomaan uudella tavalla itseäni, historiaani, lapsuuden kokemuksia sekä oman käytökseni syitä. Nyt tajuan jo paljon enemmän sitä, mistä minulla aikoinaan oli jo aavistus. Piti elää näitä kokemuksia välillä.

Harville Hendrix:

Ensinnäkin me valitsemme elämänkumppanimme kahdesta pääsyystä: 1) hänessä on kasvattajiemme sekä hyviä että huonoja puolia ja 2) hän korvaa olemuksemme myönteisiä puolia, jotka on eristetty lapsuudessa. Aloitamme suhteen alitajuisella tasolla, että kumppanistamme tulee korvikevanhempi ja hän korvaa kaikki lapsuutemme vaillejäämiset. Meidän tarvitsee parantuaksemme  vain muodostaa läheinen ja kestävä suhde.

Jonkin ajan kuluttua tajuamme, ettei sotasuunnitelma toimikaan. Olemme ”rakastuneita”, muttemme kokonaisia. Tulemme tulokseen, että suunnitelmamme ei toimi siksi, että kumppanimme on tahallaan välittämättä tarpeistamme. Hän tietää tarkalleen, mitä me haluamme, mutta jostain syystä hän on tahallaan välittämättä tarpeistamme. Hän tietää tarkalleen, mitä me haluamme ja koska ja miten me sitä haluamme, mutta jostain syystä hän on tahallaan antamatta sitä. Tämä saa meidät suuttumaan ja alamme ensimmäistä kertaa nähdä hänen huonoja puoliaan. Sotkemme ongelmaa projisoimalla häneen omia kiellettyjä ominaisuuksiamme. Tilanteen pahentuessa tulemme tulokseen, että paras keino pakottaa hänet tyydyttämään tarpeemme on olla epämiellyttävä ja ärsyttävä, kuten olimme kehdossa. Jos huudamme tarpeeksi kovalla äänellä ja tarpeeksi kauan, uskomme hänen tulevan avuksemme. Ja valtataistelun myrkyllisyyden takaa lopulta pinnan alla oleva, tiedostamaton uskomus, että ellemme pysty houkuttelemaan, pakottamaan tai viekottelemaan kumppaniamme pitämään meistä huolta, olemme kasvokkain kaikista peloista suurimman pelon – kuolemanpelon kanssa. 

Tästä lyhyestä yhteenvedosta ei ehkä käy välittömästi ilmi eräs asia: rakastumisen ja valtataistelun välillä on todella hyvin pieni ero. Pinnalta katsoen nämä avioliiton kaksi ensimmäistä vaihetta ovat kuin kaksi täysin eri maailmaa. Ihastus on muuttunut vihaksi ja hyvä tahto taantunut tahtojen taisteluksi. Mutta on tärkeätä huomata, että pinnan alla olevat teemat ovat pysyneet samoina. Molemmat puolisot etsivät edelleen keinoa saada takaisin alkuperäinen kokonaisuutensa ja he takertuvat edelleen sukomukseen, että heidän elämänkumppanillaan on valta ja voima saada heidät kokonaisiksi ja terveiksi. Suurin ero on siinä, että nyt koetaan, että kumppani kieltäytyy antamasta rakkauttaan. Tämä vaatii uutta taktiikkaa, ja miehet ja vaimot alkavat loukata toisiaan tai evätä toisiltaan mielihyvää ja läheisyyttä siinä toivossa, että kumppani vastaisi siihen lämmöllä ja rakkaudella. 

Miten tästä hämmennyksen labyrintistä voi päästä? Mitä seuraa valtataistelun jälkeen?”

Kaiken tahkoamisen, puhumattomuuden, ymmällään olemisen  ja tutuksi käyneiden riidanaiheiden jälkeen alan olla vakuuttunut, että totuus piilee juuri tuossa Hendrixin kuvauksessa.  Oleelliset askeleet liittyvät aina johonkin sisäiseen oivallukseen. Kerros kerrokselta itsetuntemus on parantunut. Rauhallinen  yhteiselo kukoistaa.  Sitten taas sukellamme tutkimaan niitä syvempiä vesiä ja se saattaa ottaa taas lujille. Tarkoituksenmukaista tuo tutkiminen kumminkin on. Joskus siinä edetessä turhauttavaa, mutta silti jälkeenpäin katsoen tarkoituksenmukaista.

Tuo kirja jatkuu tiedostamisen pohtimisella ja siitä syntyvän uudenlaisen suhteen käsittelyllä. Tietoinen avioliitto ja parisuhde on mahdollinen. Suhde on parhaimmillaan rakastumisesta ja sen huumasta alkava psykologinen matka.  Keskinäinen  kasvu ottaa lujille ja kaivaa esille ne pimeimmätkin varjot, jos siihen vain uskaltautuu. Samalla se kuitenkin tervehdyttää. Kukaan meistä ei tiedä, johtaako kasvu elämän mittaiseen liittoon. Se voi yhtä hyvin viedä myös erilleen. Vaikka sitä elämämittaista haluaisi, asia ei toteudu päättämällä. Ei pitkä suhde rakennu sen niin sanotun täydellisen kumppanin varaan. Se syntyy siitä, että haluamme kumppanin kanssa molemmat oppia tuntemaan meissä piilossa olevia puolia. Kunnioitamme sitä mitä löydämme – itsessämme ja toisissamme.

Mainokset
Avainsanat: ,

Mitä syntyi tyhjästä viikonlopusta?

Tiivis viikko takana. Kilometrejä tiellä ja raiteilla. Aikaisia lähtöjä ja myöhäisiä tuloja. Kello soimassa muutamana aamuna vähän jälkeen viiden. Opiskelua, työnohjausta, mentor-ryhmän vetäjän hommia, toiminnallisen koulutuksen kouluttajan töitä. Asiatekstin tekoa. Mäntyharjua, Helsinkiä, Kouvolaa ja sitten vielä lauantaiaamuna miehen matkassa Hämeenlinnaan. Nyt hän opiskelee esiintymistä ja minä vain hengailen kaksi päivää.

Minulla ei ollut koko viikonlopuksi muuta ennakkoon suunniteltua ohjelmaa kuin ehtiä eilen aamukuudelta miehen kyytiin ja tänään iltapäivällä kahden maissa takaisin päin. Herrajee, miten ihanaa. Tyhjää tilaa. Oleskelua. Tai sen päättämistä jäänkö oleilemaan vai teenkö jotain. Nukkuisko vaikka koko päivän? Aivojen tuuletusta opiskeluaikaisessa kotikaupungissa Hämeenlinnassa. Mitä siitä syntyikään.

1) Lempeät treffit parikymppisen itseni kanssa

Ajelua siellä ja täällä. Vanhojen tunteiden kohtaamista ja lempeää käsittelyä Verkatehtaan kulmilla, parilla vanhalla kotikadulla ja siellä missä kuljimme silloin. Muistan miten ystävä kertoi noilla metallisilla paloportailla isänsä kuolevan pian syöpään. Miten hän tupakoi vieressäni vakavana ja kertoi isän jo oksentavan verta. Aikaa ei juuri enää ole, hän sanoi. Minä en osannut sanoa enkä tehdä oikein mitään, minulla ei ollut tapaa lohduttaa. En osannut edes halata. Olin niin jäässä. Kaikki yksityiskohdat tilanteesta piirtyivät kuitenkin mieleen ja kai jonkinlainen loputon riittämättömyys ja syyllisyyskin. Mutta miten olisin voinutkaan osata, mistä olisin oppinut. Minähän opettelin vasta. Aikuisuutta, kohtaamista, toisen näkemistä, lohduttamistakin. Voi sinä nuori nainen, se riitti silloin – se sai sinut opettelemaan ja nyt ehkä osaat jo enemmän ja paremmin. Se riitti silloisilla eväilläsi. Älä sure sitä enää. Irti päästämisen tunne on vapauttava.

2) Parisuhdeterapiaa keski-ikäisille

Viime aikoina on ollut vähän tai välillä vähän enemmänkin kireää parisuhderintamalla. Kun solmu kiristyy tarpeeksi, sen nykiminen asiallisen puheen ja analysoinnin keinoilla on pirullisen hankalaa. Illaksi päädyimme Vanaja-saliin. Siellä oli kaksi tuntia stand up- komiikkaa. Nauru hölläsi mieltä ja nauru eritoten keski-ikäisten parisuhteen ikitutuista ilmiöistä hoiteli hyvän terapeutin lailla mielen uuteen asentoon. Sanotaan, että rentona opit ja suoritat parhaiten. Rentona ratkaiset myös ongelmia viisaammin. On kuin olisimme käyneet parisuhdeleirillä. Mieli on aivan toisenlainen lähtiessä kuin tullessa, myös parisuhteellisesti. Vaikka vakavaa parisuhteen hoitamistakin tarvitaan, se vakavuus saa helposti koko suhteen maistumaan työnteolta. ja sitähän se ei saa olla.

3) Kamalasti elämäniloa

Väljää aikaa, auringonpaistetta, yhteistä ja omaa tekemistä, naurua. Tankkasin elämänvoimaa, kunnon polttoainetta tuleville päiville ja viikoille.

4) Uusia ideoita työhön

Kouluttajana ja työnohjaajana on elintärkeää uusiutua. Kun mieli on pyörinyt pari päivää väljillä kierroksilla ja rentoutunut, ideoita puskee kaikista luukuista ja luukun raoista. Lähestymiskulmia siihen, mistä vinkkelistä asioita voi käsitellä. Käytännön keinoja. Toiminnallisia harjoituksia. Vanhat ajatukset yhdistyvät uusiin ja kappas vaan, siitä yhteenlaskusta syntyy ihan uudenlainen lopputulos. Tämä helpottaa taas monen koulutussession suunnittelua ja säästää myös työtunteja niiden yhteydessä.

5) Työkuvioista tutun immeisen suunnittelematon tapaaminen

Ihan ex tempore kuulumisten vaihtoa ja kokemuksia siitä, mitä sitten tapahtuikaan, kun työnohjaussuhteemme oli päättynyt. Mukava kohtaaminen plus palautetta käyttämistäni työskentelytavoista. Siis noin se toimi ja tuolla tavalla vaikutti. Ekstrana lämmin mieli tapaamisesta.

6) Voi mitä kirpputorilöytöjä

Kyllä, olen kirppisfriikki ja saan parhaat ostoskiksit tehdessäni löytöjä kirppareilta. Eilen ohjelmassa oli kolme paikkaa ja jokunen loistolöytö. Maalaisromanttiseen meininkiin sopiva, valkoinen emalisiivilä. Mainio laatikkomainen kapsäkki jostain hamasta menneisyydestä, viiskytluvulta – ihan loistoväline kaikkien toiminnallisten koulutusvermeiden kuljetukseen. Keveät turkoosikukkaiset  kesähelmat ja iskemättömät Jackpotin valkoiset pellavahousut. Pieni neliskanttinen alpakkatarjotin.

7) Spontaaniuden nautinto

Jos allakka on koko ajan täyteen isketty, jää kokematta spontaaniuden ilo. Spontaanius kasvattaa siipiä kantapäihin ja nostaa hymyn huulille. Oli hauskaa istua hetki hotellihuoneessa ja surffata Hämeenlinnan tapahtumakalenteria. Mitä teatterissa, mitä leffasssa entä muuta kulttuurin puolella. Esitykset, näyttelyt, myyjäiset, musiikkia? Mitä kirppareita ja missä päin? Mitä kahviloita nykyään? Oliskohan lippuja. Valinnanvaraa oli paljon ja mieli oli runsauden rikastama. Koska haluan kehittää omaa heittäytymisen taitoa ja intuition käyttöä myös kouluttajana, sitä on hyvä harjoittaa kaikilla elämän alueilla. Hyöty leviää koko elämään.

8) Oijoi miten hyvää ruokaa

Aikuisten reissuun kuului eilen stand upin jälkeen hyvää ruokaa ravintola Hällässä, jonka vieressä mies aikanaan asui ekan opiskeluvuoden. Minäkin aloin opiskella täällä samaan aikaan, mutta eka vuonna meillä oli siveästi omat kämpät, sitten muutettiin kimppaan (-87). Niihin aikoihin Hällä oli pubi Hälläpyörä. Nyt loistava ruokapaikka. Minun lautasellani oli ahventa, perunat vaihdoin lämpimiin kasviksiin. Mies söi hyvin laitettua maksaa. Annokset maksavat kahdenkympin pintaan. Sopii siis niihin pikkuisen parempiin hetkiin. Erinomainen palvelu ja mukava tunnelma. Hyvään elämään kuuluu myös hyvä ruoka.

Saldo

Etukäteen tämä oli siis tyhjä viikonloppu ilman agendaa ja aikatauluja. Tästä tuli parisuhde- ja henkilökohtaista terapiaa, aikamatka mielen albumeihin, rentoutumista ja lepoa, ammatillista uusiutumista, ostoksia, mielen ja kehon ravintoa. Loistava saldo. Etukäteen olisi voinut sanoa, että ei mulla ole aikaa tuollaiseen joutavanpäiväiseen joutilaisuuteen. Jälkikäteen totean, että tämä on enemmän kuin osiensa ja yhteenlaskettujen tuntien summa.

Anteeksi muuten kaikille Hämeenlinnan tutuille, etten ottanut yhteyttä vaikka kulmilla kuljimme. Tämä oli jotenkin nyt tällainen henkilökohtainen vaellus  tällä kertaa.

Kotimatkalla ostan vielä kummitytölle tuliaisiksi kurarukkaset. Pienen ihmisen nautintoja kun on se keväisten purojen kaivaminen.

Avainsanat: , , , ,

Tunnevirrat, suurta sisäpesua

Kun olen ajatusteni ja sisäisen maailmani kanssa jumissa, käytän toisinaan yllättävän tekstin menetelmää. Poimin hyllystä tai työpöydältä sen kirjan, joka ensimmäisenä kiinnittää huomioni. Avaan kirjan summamutikassa kohdasta, joka tuntuu tänään erityisesti olevan aukeamassa. Hyvin usein tuolta aukeamalta avautuva teksti vie ajatuksiani johonkin uuteen suuntaan ja auttaa hölläämään ajatussolmua. Joskus teksti avaa uusia kysymyksiä sisäiseen dialogiin, toisinaan lohduttaa, joskus taas haastaa. Ei aina, mutta hyvin usein.

Viimeisimmän sisäisen vyyhden pohtimiseen sain lisäeväitä juuri näin. Istuin olohuoneen sohvalla jotenkin tyhjässä tilassa, vailla ajatuksia. Kissa livisti käteni alta, kun silittelin sitä hajamielisesti. Katseeni vaelsi takaseinän kirjahyllylle ja juuttui Martti Lindqvistin pokkariin Surun tie. Mietin, että mitä, äh… suru, eihän tämä nyt ole se ajankohtainen juttu. Suuret tunneliikkeet kumminkin. Poimin kirjan ja avasin sen.

”Tunteiden tehtävä on ylläpitää surun sisäistä työstämistä. Usein puhutaan tunnepuhdistautumisesta, katarsiksesta. Surun aikana sinussa virtaavat tunteet suorittavat suurta sisäpesua, Ne avaavat tukkoja, poistavat jähmeyttä, saavat muistoja liikkeelle ja puhdistavat mieltä monenlaisesta kuonasta ja kaunasta.”

Tunnepuhdistautuminen ja sisäpesun ajatus kolahtivat vaikka kyse ei ollutkaan suoranaisesti surusta.

” On tärkeää, että pystyt hyväksymään omat tunteesi, olivatpa ne mitä tahansa. On aika iloita ja aika surra. On aika vihata ja aika rakastaa. Ne eivät ole toistensa vastakohtia, vaan saman asian kääntöpuolia. Elämykset eivät ole koskaan kiellettyjä tai vääriä kuten aikomukset tai teot voivat olla. ”

Palasin vuosien takaisen aviopariviikonlopun sanomaan tunteista, siihen että niillä ei ole etumerkkiä. Vaikka ajatus on ollut matkassani vuosikausia, se jotenkin tuppaa hämärtymään välillä. Syyllistyn ja ahdistun toisinaan tunteista, jotka tuntuvat jollain lailla vääriltä tai kohtuuttomilta tilanteeseen nähden. Se lisää tunnekuormaa.

Kun otin kirjan käteeni, olin juuttumassa tunnevellontaan, joka on loputonta, aikaa vievää ja voimia syövää vatulointia. Lukeminen tarjosi tauon siihen, uuden ikkunan maisemaan, jota oli aihettakin katsoa. Sinänsä ei mitään säkenöivän uutta, vaan ennemminkin syvä muistutus oleellisesta. Minua puhuttelevalla tavalla sanoitettu ajatus. Hukkaan oman syvyyteni herkästi arjen tohinassa – sen löytämiseen kaipaan peilejä. Keskusteluja, kirjoja, runoja, musiikkia, valokuvia, maalauksia. Ne auttavat suorittamaan tunteiden sisäpesun sillä kertaa päätökseen ja ottamaan uuden askeleen. Sen jossa hymy jo viriää.

Avainsanat: , , , , , , , , ,

Mustan muodon mies

Jäin viime viikolla työmatkalla niin Suomenlinnan lumoihin, että  halusin viedä miehenkin sinne. Ainoa majapaikka saarella on ympärivuotisesti toimiva Suomen nuorisokeskusten hostelli aivan päälaiturin lähellä. Sinne siis.

Tällä kertaa kaikki kahden hengen huoneet oli varattu. Buukkasin meille mies- ja naispaikan kuuden hengen huoneesta. Viimeksi olemme yöpyneet dormissa joskus opiskeluvuosina.

Minä majoituin kerrossängyn alapetille ja aviomies yläpetille. Kurkotimme sormenpäitä yhteen ja hymyilimme kumpikin omalla paikallamme. Huoneen toisessa laidassa luki pokkariaan kolmekymppinen tummatukkainen mies, jonka leukaperät olivat ärhäkän parrankasvun peitossa. Hän tervehti niukasti englanniksi ja kääntyi takaisin kirjansa puoleen. kannen perusteella en pystynyt yhtään päättelemään edes sitä, millä kielellä kirja oli kirjoitettu.

Eipä hän tervehdyksen lisäksi meille koko aikana  juuri muuta puhunutkaan. Majaili vain petaamattomalla petillään täkin alla, talon antamat lakanat mytyssä jossain sängyn laidalla. Kävi välillä vessassa ja palasi kirjansa pariin. Aamulla haki korillisen puhdasta pyykkiä, jonka perusteella arvelimme hänen viipyvän vähän pitempäänkin. Ja yöllä hän vaelsi ovessa monta kertaa eestaas. Taisi käydä tupakalla ulkona. Ramppaaminen alkoi ärsyttää, mutta nukahdin aina takaisin ennenkuin sain kysyttyä, onko hänellä jokin hätänä. Onneksi. Minä tuskin olisin voinut häntä auttaa, vaikka jotain sellaista unenpöpperoisissä aivoissani suunnittelinkin.

Miehen olemus oli sisäänpäin kääntynyt ja kumarainen. Koko maailmankaikkeus tuntui kutistuneen tuohon kumaraiseen kehään. Muoto oli jotenkin raskas ja musta. Ei uhkaava eikä pelottava, mutta ilmeetön ja jähmettynyt.

Kun aamukymmeneltä heitimme reput selkään, mies jatkoi pokkarinsa lukemista selkä huoneeseen päin. Jähmettyneenä. Hänen olemuksensa jäi vaivaamaan. Mitähän hänelle on tapahtunut, kun elämä tuntuu jotenkin kaikonneen. Mikä tekee muodon noin mustaksi, pysähtyneeksi, elottomaksi.

Avainsanat: ,

Kuinka kokemukset ovat enemmän totta?

Mikä tahansa kokemus on jotenkin enemmän totta ja täydempi, kun sen voi jakaa rakkaan ihmisen kanssa. Jotain sellaista toteutui vuorokauden pikalomalla, jonka vietin miehen kanssa eilisen työ- ja tytön kyytireissun jatkoksi.

Kun veimme tytön Helsinki-Vantaan lentokentälle, suunnistimme syömään ja siitä Suomenlinnan lautalle. Ilta oli jo pitkällä, kun rantauduimme Suomenlinnan päälaituriin. Marssimme kevyin kantamuksin, reput selässä hostelliin. Sen jälkeen suunnistimme vielä iltakävelylle.

Saarella syreenit kukkivat vielä yhtä jumalaisen kuohuvasti kuin viime torstainakin. Olin silloin Suomenlinnassa työkeikalla ja yövyin samalla reissulla hostellissa, saaren ainoassa majapaikassa. Silloin onnistuin saamaan kahden hengen huoneen. Nyt jouduimme tyytymään mies- ja naispaikkaan dormissa, jossa majoittui pari muutakin, meille tuntematonta ihmistä. Tämähän oli melkein kuin seurustelun alkuvuosien matkailua.

Illan hämärtyessä vaelsimme pitkin Suomenlinnan kujia. Syreeninkukat kuohuivat ja tuoksuivat. Koko saari on kuin syreenitaivas tähän aikaan vuodesta. Oli ihana työntää koko pää puskaan ja huumaantua tuosta tuoksusta.
– Haistele nyt tätä lumoavaa tuoksua, kehotin miestäkin. Häntä nauratti, kun toistin saman monta kertaa.

Istuimme hiekkakentän laidalla ja mietimme yhdessä millaisia ihmisiä mahtaa noissakin kodeissa asua. Arvuuttelimme iltalenkille koiran kanssa lähtevän miehen elämää. Onkohan koira yksin päivät vai olisiko mies vaikka käsityöläinen, jonka mukana koira kulkee.

Aamulla paistoimme kananmunat yläkerran asiakaskeittiössä. Henrik pilkkoi tuoreita mansikoita turkkilaisen jogurtin sekaan ja haki kahvit alhaalta. Ennen paluuta kauppatorille kävelimme vielä Lelumuseon terassille kahville. Minä, joka en juuri kakkuja popsi, pöllin lusikallisen Komentaja Kovankon omenatortusta, jota aviomies nautiskeli vaniljakastikkeen kanssa. Rannassa taivastelimme myös valkoposkihanhien palleroisia poikasia.

Emme tehneet mitään ihmeellistä. Olimme. Elimme. Katselimme. Kuuntelimme. Kuulimme. Ennenkaikkea me jaoimme asioita. Kerroimme toisillemme ääneen, mikä oli mukavaa ja miltä asiat ja aistikokemukset tuntuivat. Jotenkin kaikki koettu oli enemmän totta, kun sen sai jakaa ja toinen osallistui jakamiseen oikeasti – ei vähätellyt eikä ohittanut vaan kuunteli, kun puhuin ja puhui itse. Kaikki se ulkoisesti ei miltään näyttävä oli ja on äärettömän arvokasta.

Alla olevilla kuvilla jaan siitä osan teidänkin kanssanne.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Avainsanat: , ,

Lisää kurkistuksia bergeniläisiin koteihin

Kuva: Wikipedia / kuvaaja: Akoopal / Creative commons-lisenssi

Kotiuduimme juuri maananantain iltalenkiltä koirien kanssa. Mäyräkoirat asettuivat jo yöpuulle ja mies köllöttelee tyytyväisenä, käsi niskan takana punaisella sohvalla ja surffailee hollantilaisilla tv-kanavilla. Ohjelman sisällön ymmärrämme vain, jos originaali on englanninkielinen. Hollantilaiset tuotannot menevät ihan ohi. Jäämme tarkkailemaan ilmeitä ja eleitä ja huvitumme aivan oudoista asioista.

Toissapäivänä ostetut vaaleanpunakirjavat pionit ovat auenneet täyteen kukkaan. En väsy ihailemaan ja valokuvaamaan niitä. Terälehtiä kerrostolkulla ja punaisen viehkeitä ja vietteleviä sävyjä. Yksi vielä puoliksi nuppuinen kurkistaa tietokoneen näytön yli. Maistelen pieninä paloina hyvää, tummaa suklaata ja mietin äsken näkemiämme välähdyksiä bergeniläisten koteihin. Kun on tottunut suomalaisten suljettuihin verhoihin ja alaslaskettuihin kaihtimiin, avoimuus lumoaa.

Tuossa parin talon päässä vaaleaksi sisustettu olohuone aukeaa eteen puolentoista metrin päässä kadunreunasta. Ehkä kolmevitonen mies on asettunut selälleen lukemaan sanomalehteä mukavalle, muhkealle beessinväriselle sohvalle ja nostanut valkosukkaiset jalkansa sohvan päädylle. Vaimo istuu vieressä lattialla ja nojaa selkäänsä sohvaan ja miehen kupeeseen, lukee naistenlehteä. Miehen käsi hipaisee välillä naisen lyhyeksi leikattuja vaaleita hiuksia.

Viereisen talon läpi näkyy. Tämä on taas yksi niitä minun mieltäni kiehtovista akvaariotaloista, joissa tuntuu olevan melkein enemmän lasi-ikkunoita ja -ovia  kuin seiniä. Kadun puolella on isot ikkunat, joista näkyy valkoiseksi sisustettu olohuone ja sen takana aivan yhtä valkoinen keittiö. Välissä on kalustetiski, jolla on taas kerran valtava maljakollinen hyvin vaaleanpunaisia pioneja. Ruokapöydän ääressä istuu keskittyneen näköisenä läppärinsä puoleen kumartunut mies. Mitä mahtaa lukea ja kirjoittaa. Työprojektien raportteja. Päivän lehtiä verkosta ehkä. Tuossa kodissa ei taida olla lapsia. Pihalla ei näy lasten tavaroita ja kotikin vaikuttaa tahrattomalta aikuisten kodilta.

Vähän kauempana on suuri, valkoinen, moderni talo. Se on rakennettu sisemmäs tontille, suurten ja vanhojen, paksuoksaisten puiden lomaan. Pihassa kukkivat suuret alppiruusupensaat. Talossa on aavistus Aallon luomaa tunnelmaa, mutta silti se on jotenkin niin hollantilainen. En osaa oikeastaan edes sanoa, miten tuon hollantilaisen määrittelisin. Suuret ikkunat ulottuvat melkein maahan saakka. Niiden takana aukeavan olohuoneen lämpimän punaista takaseinää valaisee suuri valkoinen pöytälamppu, olisikohan Verner Panthonin Panthella. Selkeä, linjakas, sienimäinen. Katse juuttuu tuohon muutaman kymmenen metrin  päässä, kaartuvan ajotien takana aukeavaan punaseinäiseen, rauhalliseen olohuoneeseen. Millainen perhe tuolla asuu? Minkä ikäisiä? Ketähän he ovat ja mitä tekevät? Sinä aikan kun seison hämärtyvällä jalkakäytävällä, ketään ei näy. Jatkamme matkaa.

Kylän reunalla, lehmälaitumien vieressä on rivi isoja omakotitaloja. Suoraan tielle avautuu valkoseinäinen koti ja sen korkeat olohuoneen ikkunat, jotka ovat oikeastaan kaksi pariovea. Siellä on vieraita. Nauravia ihmisiä. Polkkatukkainen, harmaahiuksinen nainen kumartuu ottamaan tarjottimelta jotain sormiruokaa ja vilkaisee komeaan, jo harmaantuneeseen mieheensä. Nopea katse. Vahva yhteys.

Käännymme jo omalle kadulle. Tuon ikkunan äärellä istui eilen ja tänä aamuna vanha herra isossa, tummassa nojatuolissaan ja luki lehteä puoliksi selin ikkunaan. Kumminkin niin, että pystyi kääntämään katseensa kadulle ja sen harvoihin tapahtumiin. Poikiin, jotka potkivat iltapäivällä palloa kadulla. Ohi ajavaan pellavahousuiseen pyöräiljänaiseen. Nuoriin tyttöihin, jotka nauravat ohi pyöräillessään. Hiukset lennähtävät silmille, kun he elehtivät vilkkaasti. Nyt vanhan miehen ikkunan edessä verhot, joiden läpi valo kuultaa.

Naapurin, siis seinän takaisen asunnon nuori isä istuu katsomassa televisiota trikoisessa raitapaidassaan. Kaihtimet on laskettu puoliväliin ikkunaa. Sohva on aseteltu samansuuntaisesti ikkunan kanssa ja kun vilkaisen tuota vauvaperheen isää, tuntuu, että hän katsoo minuun, vaikka tiedän hänen katsovan ikkunan edessä olevaa televisiota.

Tiedän, että havahdumme aamulla naapurin vauvan hiljaisiin ääniin. Ne eivät haittaa. Havahdumme, mutta jatkamme loikoilua ja katsomme luomien raosta sitä, miltä päivä mahtaa näyttää luumunpunaisten, kuultavien  verhojen läpi. Tänään oli aurinkoa ja hellettä. Huomiselle on luvattu vain viisitoista plusastetta ja epävakaista. Ehkä säätiedotus ei pidä nyt paikkaansa. Jos taas pitää, lainaan Marcelin villapaitaa, kun lähden viemään koiria ulos aamulenkille. Viimeinen päivä Bergenissä huomenna. Olemisen päivä sekin. Silti myös lähtemisen ja siihen valmistatumisen päivä.

Hyvää yötä.

1.6. Säätiedotus ei ihan pitänyt paikkaansa. Viimeinen päivämme Berginissä olikin aurinkoinen ja lämmin. Kaunis päivä!

Avainsanat: , , ,

Kurkistuksia hollantilaisten elämään

Kuva: Wikipedia / Michiel1972

Teemme lähtöä iltakävelylle Bergenissä, ystäviemme rivitalokodissa. Alkaa hämärtää. Henrik laittaa tällä kertaa nahkahihnan karkeakarvaiselle Taimille ja minä punaisen nahkahihan pitkälle Roope- pötkylälle. Mäyräkoiria siis kumpainenkin. Aikamoisia vekkuleita molemmat. Vikisevät innosta, kun tietävät pääsevänsä ulos, raitille, kylille.

Kuljemme ohi yhä uusien jyrkkäkattoisten talojen ja kurkistelemme avoimista ikkunoista huolettomasti sisään. Suomessa hämärä saa vetämään verhot ikkunoihin ja sälekaihtimet alas. Täällä elämä aukeaa kadulle ja näkyviin. Kun ilta koittaa, osa ihmisistä avaa ikkunansa entistä avoimemmiksi ja valaisee kodin aarteet ja akuneimmat esineet yhä paremmin. Lamput syttyvät ikkunoille. Perheet asettuvat katsomaan visailuja ja jalkapallo-otteluja kuin näyteikkunaan. Välillä omakotialueilla vaellellessa tuntuu, että katselemme yhä uusia lifestyle- näyteikkunoita. Okei – noilla on tuollainen moderni ja valkoinen sisutustyyli. Tuossa taas varmaan on hyllyssä isoäidin perintöastiat. Onpas kodikas ja satukirjamainen pikkuriikkinen koti.

Olohuoneen merimaalaus on valaistu kuin museossa, harkitusti esille ja ohikulkijoiden katseille. Viereisessä talosa vaalea, kolmikymppinen nainen liikuskelee keittiössä, hiukset kiinni niskassa sileällä poninhännällä. Pihassa on kaksi bemaria, molemmat kiiltävän mustia. Naapurissa matala, urheilumallinen Audi ja iso Renault Scenic.Rivitalossa iso olohuoneen ikkuna aukeaa kadulle päin. Asunto on läpi talon. Olohuoneen takana aukeaa keittiö ja valo kulkee takapihalta etupihalle läpi koko asunnon. Punavarjostiminen lamppu ruokapöydällä. Ikkunan alla olevalla tasolla vihreäkupuinen lukuvalo, jonka katkaisijana toimii kullanvärinen ketju. Kodissa näkyy useampi runsas pionikimppu. Valkoisia keitiön työtasolla pulleassa lasimajakossa. Vaaleanpunaisia ja nuppuisia ruokapöydällä, jonka ääressä joku kirjoittaa tietokoneella katse ruudulle kiinnittyneenä. Punaisia, valkoisia ja vaaleanpunaisia ikkunalaudalla korkeassa lasikannussa.

Kuljemme eteenpäin. Pysähdymme rakenteilla olevan talon kohdalle. Jyrkkä katto tuntuu kohoavan taivaisiin. Laskemme kolme kerrosta, joista ylin on kapeaakin kapeampi. Taloa kattaa upouusi, heleän vaalea ja tiiviisti rakennettu olkikatto, jota rakennusmestariksi aikoinaan opiskellut mieheni ihastelee. Uskomaton käsityötaito. Aivan loistavaa osaamista. Viereisen talon olkikatto on jo vanhempi. Ajan ja sään patinoima. Kauniisti se vanhenee.

Ja mitä istutuksia. Yhdessä pihassa kukkivat runsaina alppiruusut. Violetit, punaiset, vaaleanpunaiset. Viereinen on siisti ja trimmattu englantilainen muotopuutarha. Kun kaarramme risteyksestä eteenpäin, ylitämme kanavan. Sen varrella pihat päättyvät yhtä lailla rantaan kuin meillä Saimaan rannalla. Pieniä laitureita, rappusia pihalta alas niille. Hupun alle katettuja veneitä. Veden päälle kaartuvia itkupajuja.

Jokaisessa pihassa aukeaa oma pieni maailmansa ja valtavasti istutuksia, On vihreää, vehreää ja elinvoimaista. Elämä on auki ja kutsuvaa. Iltalenkki kestää reilut puoli tuntia ja siinä samalla vierailemme pikaisesti ties kuinka monessa kodissa ja elämässä. Uteliaasti, tuttavallisesti ja hyväntahtoisesti. Kiitos hämärtyvä Bergen näistä kurkistuksista.

Avainsanat: , , ,

Umpikujasta uuteen alkuun

Sain tänään sähköpostilla tammikuun 2011 Voi Hyvin -lehdessä olleen haastattelun. Paljon kiitoksia, lehden AD Roosa Hyrske.

Juttu on kirjoitettu Selviämistarina – kirjan innostamana. Haastattelija on toimittaja Hellevi Pouta. Istuimme Kirjamessujen aikaan Messukeskuksen kahvilassa ja puhuimme intensiivisesti parisuhteesta, juomisesta, läheisen roolista, pettymyksistä, toivosta, onnesta, elämästä ja tulevaisuudesta. Kaikkea sitä ja vähän muutakin löytyy jutusta. Kuvat kävi ottamassa Johanna Myllymäki.

Jos siis missasit jutun lehdessä, niin löydät sen ainakin täältä. Klikkaa alla olevaa tekstilinkkiä!

Umpikujasta uuteen alkuun -haastattelu, Voi Hyvin 1/2011

Avainsanat: , , , ,

Voimala 21.1. löytyy Yle Areenasta

Jos missasit perjantain Voimalan etkä pääse katsomaan tiistain uusintaa, ei huolta. Ohjelma löytyy Yle Areenasta 20.2. saakka. Klikkaa tästä tai tekstiä kuvan alla alta ja pääset suoraan sivulle, josta voit katsoa ohjelman.

Illan aiheena siis ”Kun mies juo kaljaa kellarissa, naisen osa on katkera viha. Tuulevi ja Henrik Aschan kertovat selviämistarinansa.”

VOIMALA 21.1.  YLE AREENASSA

HUOM! 25.2.2011 Voimala on poistunut Areenalta normaalin kierron mukaisesti viime viikonloppuna.

Avainsanat: , , , , ,

Ne unohtuneet jutut

Onpas tämä viikko ollut vauhdikasta toimintaa. Eilen nauhoitettu Voimala tuli äsken. Aiheena oli Selviämistarina -kirjan teema, alkoholi parisuhteessa. Nyt sähköpostin ja facebookin kautta tipahtelee kommentteja, ajatuksia ja terveisiä, joista osa liikuttaa meitä niin, että vedet ovat silmissä.

Me huokaisemme molemmat, vedämme syvään henkeä ja puhumme vuorotellen siitä, mitä jäi sanomatta, miten monta asiaa olisi halunnut vielä puhua ja mitä painottaa. Pohtiminen alkoi tietysti jo torstaina Pasilasta lähtiessä, heti Hartwall-areenan nurkalla ja jatkui kotimatkalla ja tänään.  Emme sanoisi oikeastaan mitään toisin, mutta paljon jäi pois.  Vaikken äiteelle olisi terveisiä ollutkaan laittamassa, niin kiitokset kyllä olivat mielessä. Samoin kiitokset myös monelle muulle.  Ajattelimmekin aloittaa niiden poisjääneiden asioiden kirjaamisen kiitoksista matkan varrella olleille tärkeille ihmisille.  Voi olla, että tässä vähän pökertyneessä olotilassa unohdammekin jonkun – ajatus ei ole nyt kaikkein luistavimillaan. Täydennetään sitten myöhemmin!

KIITOS!

Ihmisyydestä, kuulemisesta ja näkemisestä, havahduttamisesta, peilaamisesta, periksi antamattomuudesta, avusta, eteenpäin vieneistä päätöksistä

Siskot: Virpi perheineen & Ritva
Molempien vanhemmat
Monta ystävää, joiden kanssa on jaettu niitä syvimpiä syvyyksiä ilman arvottamista ja arvostelua: Kaija, Eine, Paavo, Päivi, Sanna, Kirsi…
Birgitta, Pekka, Tuula, Teuvo, Jokke ja Maija
Kirsi & Heikki
Kalliolan läheiskurssin ja läheisjatkon ihanat naiset
Simo Seppeliini, Minnesota -hoidot
Kalliolan klinikat Nurmijärvellä – koko henkilökunta
Aino Koskiluoma ja Jorma Virtanen
Raija Rantola, Debaatti
Susanna Liukkonen, Ristiinan kunta
Raimo Pitkänen, Mikkelin A-klinikka
Sirpa Tapio, Mikkelin Kriisikeskus
Marja Salonen, Luontaisterapia Marja
Ihminen tavattavissa: Irene, Tommy ja Alfa -ryhmä

Voimalan jälkitunnelmissa Tuulevi & Henrik

Avainsanat: , , , ,
Mainokset