Avainsana-arkisto: ilo

Luotanko elämän virtaukseen?

Elämässä voi tapahtua pieniä ja suuria ihmeitä. Elämä on ihmeiden matka ja meidän osuutemme on oppia luottamaan ihmeisiin. Minä osaan sitä välillä huonommin ja välillä paremmin. Juuri nyt paremmin, sillä viime päiviin osuu asioiden järjestymisen myönteinen suma! Alla olevat esimerkit, kengät ja toimitilat ovat minulle ilmentymiä ihmeistä ja elämän salaisista lahjoista, joita on pitkin polkua, jos vain kuljen sydän avoinna.

Kenkien toimitus

saappaat

Tämän tilausvastauksen ja toimituksen sain maailmankaikkeudelta heti alkuviikosta. Laitoin ostoilmoituksen siisteistä El Naturalista -saappaista oikein kuvan kanssa pari kuukautta sitten Mikkelin ostetaan & myydään -ryhmään. Tiistaina ajoin Tampereelta Jyväskylän kautta kotiin ja kävin tekemässä kaupat erään nuoren naisen kanssa täsmälleenkuvan mukaisista saappaista 30:lla eurolla. Nämähän maksavat pari sataa. Olin sen verran aktiivinen, että laitoin ostoilmoituksen lisäksi vahdin Huuto.netiin. Nämä olivat ensimmäiset tämän malliset ja oikean kokoiset. Vasta huudettuani tajusin, että kengät ovat täsmälleen samanlaiset kuin valitsemassani kuvassa. Pikkuisen tuppaa hymyilyttämään.

Tällaiset kengäthän – niinkuin melkein mitä tahansa muutakin – voi toki ostaa kaupasta. Helppo juttu! Jutun juuri on kumminkin aarrekartta-ajattelu, jota voi ilmentää kaikessa. Luottamus asioiden helppoon ja mutkattomaan järjestymiseen tuottaa elämään paljon iloa. Kummasti löytyy liput loppuunmyytyyn konserttiin, aikataulut kääntyvät itselle sopiviksi tai tiukassa rahatilanteessa tuleekin yllättävä rahalähetys tilille. Kaikista näistä minulla on kokemusta ja yhteistä on vankkumaton luottamus asioiden järjestymiseen. Mutta miten helposti mieli alkaakaan epäillä: ”Ei tää kumminkaan onnistu….”
 
Tampereen projekti
Seuraavana aamuna meilissä oli loistavaa aamupostia! Juttu alkoi näin.
Edellisviikolla huomasin Facebookin uutisvirrassa päivityksen sivulta, jonka päivityksiä en ole ikinä nähnyt, vaikka olen sivun tilaaja. Jostain syystä päivitys tuntui tärkeämmältä kuin muut. Klikkasin sen auki. Andy Hopi tarjosi valmentajille tiloja  Rautaysissä, rautatieaseman vieressä Tampereella.  Yksi asiasta kiinnostunut saisi tilat viideksi kukaudeksi maksutta. Tilat viehättivät ja videossa oli jotakin, joka kiinnosti. Laitoin meilin ja kerroin senkin, etten yhtään tiedä, mitä Rautaysissä tekisin, mutta että jostain syystä tämä kolahti. Outoa, sillä täältä on Tampereelle yli 200 kilometriä. Toisaalta tyttärelle tulisi jatkossa säännöllisesti menoa Tamperelle.
Siinä meilissä Andy ilmoitti, että olen mukana. Minä siis saisin ne tilat maksutta viideksi kuukaudeksi. Nimikin löytyi jo valmentajaluettelosta.
Siis minullahan ei ole Tampereen projekteja – VIELÄ! Koska luotan siihen, että maailmankaikkeus organisoi asioita avukseni, niin laitan tämän homman tilaukseen ja järjestymään ja katson, mitä tapahtuu. Toki alan aktiivisesti myös organisoida ja valmistella ryhmäkuvioita. Toissapäivänä ideoin asiaa kollegani kanssa ja eilisessä ystäväkeskustelussa tipahti mainio nimi sille, mitä haluaisin avoimessa valmennuksessa edistää.
Perästä kuuluu.
PS. Kuluneen viikon aikana myös aikataulut ovat järjestyneet aivan taianomaisesti – ilman, että olen itse ollut aktiivinen. Se on sitä elämänvirtausta, josta kiitän, kiitän, kiitän!
Mainokset
Avainsanat: , , , ,

Ilon palleroita

Kun otimme vuosi sitten kissan, meillä ei ollut aikomustakaan teettää sillä pentuja. Tarkoitus oli leikkauttaa Minni ensimmäisen kiiman jälkeen. Yksi kun suositteli aikaisempaa ja toinen myöhäisempää leikkausaikaa. Siskon perheen kissan kasvu ja kehitys hiukan häiriytyi aikaisesta leikkaamisesta. Minä sitten tuumin, että siirretään tuonnemmaksi. Leikkautetaan sitten vuoden vanhana.

Vaan kuinka kävi, kiima koitti ja karmea yöllinen ulvonta alkoi. kaivauduimme tyynyjen alle sitä pakoon ja päätimme kestää urhoollisesti. Eräänä päivänä kissa sitten karkasi poissaollessamme. Murtautui ulos puskemalla makuuhuoneen hyttysverkon irti ja pujottautumalla nurkasta pihan puolelle. Sen verkon puinen raami oli pienillä nauloilla naulattu kiinni karmiin.

Kesällä syntyi viisi virkeää, harmaata pentua.

Vaikka pentue tässä sisällä meinasi välillä viedä hermot, se toi myös valtavasti iloa. Sellaista, jota en osannut odottaakaan. Lystikkäitä kisoje pitkin sohvan selkänojia. Painia kaksin ja koko joukolla. Jonotusjärjestyksiä ruokakupeilla. Murinaa ja kehräystä. Pörröisiä häntiä ja uneliaita silmiä. Kissaviisikko vilisti pitkin koti kuin pehmokavioinen ponilauma.

Nyt kun pennut ovat kotiutuneet uusiin perheisiinsä, ilo senkun jatkuu. Yhdestä eli Väinö-pennusta emme ole kuulleet ”Onnellisesti perillä Keski-Suomessa”- terveisten jälkeen – muista sitten eemmän. Kiitos sosiaalisen median, saamme valokuvia ja kuulumisia. Vantaalle ystävän perheesen muuttaneen kissakaksikon, Helmin ja Nepun, luona olen jo piipahtanut. Duo haisteli laukkuni ja lahkeeni tarkkaan ja parkkeeraasi illalla kerälle nukkumaan pyykkipussini päälle.

Vantaalle lähteneen ja nyt jo Helsinkiin muuttaneen Miskan herkkua on isännän mukaan uuniseiti. Miska on opettanut perheen vanhemmankin kissan ymmärtämään saman herkun päälle. Miska on kunnostautunut myös astianpesukoneena. Uuden kodin tunnelmista olemme saaneet lystikkäitä terveisiä FB-kuvien kautta.

Sofia ”Sohvi” puolestaan asustaa Savonlinnassa. Punnitsee itseään keittiövaa´alla, taistelee sitkeästi valjaisiin pukemista vastaan ja poseeraa sietämättömän suloisena emäntänsä kameralle. Sohvi on erityisen innokas tunkemaan itseään mitä kummallisempiin paikkoihin: lankapusseihin, lasikulhoihin, leipäkoreihin ja kylmillään olevan uunin uumeniin.

Pennut siis syntyivät, vaikkei toivottu tai  tilattu.
Oheistuotteena tuli jatkuva ilon virta, joka sen kun pulppuilee, vaikka pennut asuvat mikä missäkin.
Aina et voi siis tietää, mitä iloosi tarvitset tai mistä sitä eniten syntyy. Joskus ilo tulee elämään valepuvussa, yrittää sujuttautua puolivarkain. En minäkään tätä pitkin syksyä jatkuvaa ilon virtaa arvannut etukäteen.

Kiitos, kiitos, kiitos.

Avainsanat: , , ,

Tunnevirrat, suurta sisäpesua

Kun olen ajatusteni ja sisäisen maailmani kanssa jumissa, käytän toisinaan yllättävän tekstin menetelmää. Poimin hyllystä tai työpöydältä sen kirjan, joka ensimmäisenä kiinnittää huomioni. Avaan kirjan summamutikassa kohdasta, joka tuntuu tänään erityisesti olevan aukeamassa. Hyvin usein tuolta aukeamalta avautuva teksti vie ajatuksiani johonkin uuteen suuntaan ja auttaa hölläämään ajatussolmua. Joskus teksti avaa uusia kysymyksiä sisäiseen dialogiin, toisinaan lohduttaa, joskus taas haastaa. Ei aina, mutta hyvin usein.

Viimeisimmän sisäisen vyyhden pohtimiseen sain lisäeväitä juuri näin. Istuin olohuoneen sohvalla jotenkin tyhjässä tilassa, vailla ajatuksia. Kissa livisti käteni alta, kun silittelin sitä hajamielisesti. Katseeni vaelsi takaseinän kirjahyllylle ja juuttui Martti Lindqvistin pokkariin Surun tie. Mietin, että mitä, äh… suru, eihän tämä nyt ole se ajankohtainen juttu. Suuret tunneliikkeet kumminkin. Poimin kirjan ja avasin sen.

”Tunteiden tehtävä on ylläpitää surun sisäistä työstämistä. Usein puhutaan tunnepuhdistautumisesta, katarsiksesta. Surun aikana sinussa virtaavat tunteet suorittavat suurta sisäpesua, Ne avaavat tukkoja, poistavat jähmeyttä, saavat muistoja liikkeelle ja puhdistavat mieltä monenlaisesta kuonasta ja kaunasta.”

Tunnepuhdistautuminen ja sisäpesun ajatus kolahtivat vaikka kyse ei ollutkaan suoranaisesti surusta.

” On tärkeää, että pystyt hyväksymään omat tunteesi, olivatpa ne mitä tahansa. On aika iloita ja aika surra. On aika vihata ja aika rakastaa. Ne eivät ole toistensa vastakohtia, vaan saman asian kääntöpuolia. Elämykset eivät ole koskaan kiellettyjä tai vääriä kuten aikomukset tai teot voivat olla. ”

Palasin vuosien takaisen aviopariviikonlopun sanomaan tunteista, siihen että niillä ei ole etumerkkiä. Vaikka ajatus on ollut matkassani vuosikausia, se jotenkin tuppaa hämärtymään välillä. Syyllistyn ja ahdistun toisinaan tunteista, jotka tuntuvat jollain lailla vääriltä tai kohtuuttomilta tilanteeseen nähden. Se lisää tunnekuormaa.

Kun otin kirjan käteeni, olin juuttumassa tunnevellontaan, joka on loputonta, aikaa vievää ja voimia syövää vatulointia. Lukeminen tarjosi tauon siihen, uuden ikkunan maisemaan, jota oli aihettakin katsoa. Sinänsä ei mitään säkenöivän uutta, vaan ennemminkin syvä muistutus oleellisesta. Minua puhuttelevalla tavalla sanoitettu ajatus. Hukkaan oman syvyyteni herkästi arjen tohinassa – sen löytämiseen kaipaan peilejä. Keskusteluja, kirjoja, runoja, musiikkia, valokuvia, maalauksia. Ne auttavat suorittamaan tunteiden sisäpesun sillä kertaa päätökseen ja ottamaan uuden askeleen. Sen jossa hymy jo viriää.

Avainsanat: , , , , , , , , ,

Minäkö huumorintajuton?

Pari vuotta sitten kävin miehen kanssa havahduttavan keskustelun Työväen Näyttämöpäivien katsomossa. Olimme juuri nähneet Sinikka Nopolan näytelmän Eila, Rampe ja likka. Nauratti.

Jokin iso innostus liikahti minussa ja sanoin
– Haluan vielä joskus kirjoittaa jotain samantyylistä. Jotain hauskaa!
Mies kääntyi katsomaan minua aidon hämmästyneenä ja lausahti silmät ihmetyksestä levällään
– Sinä oot siihen kyllä ihan liian vakava.

Olenko minä vakava vai onko elämä vain saanut minut näyttämään siltä?

Selviämistarinan kuvaamat asiat, miehen juominen ja sen vaikutukset kasasivat huolenaiheita ja ahdistivat. Juominen sairastuttaa läheiset ja sairastuneelle tyypillistä on kuolemanvakavuus. Minusta tuli kestohuolestunut. Kun elämä koetteli jaksamista, ilo painui yhä syvemmälle ja totisuus lisääntyi. Alunperinkin olin vakavahkon sorttinen ihminen, jo lapsena. Siitä huolimatta tunnistin tuolla näytelmäkatsomossa itsestäni jotain pitelemätöntä hulvattomuutta ja pulppuilevaa huumoria. Se ponnahtaa pintaan aina sopivassa saumassa ja muistuttaa olemassaolostaan. Olin ja olen ihan satavarma siitä, että minussa on oikeasti – ei pieni, vaan suuren suuri humoristi. Se puoli minusta on ollut pahasti piilossa. Nyt se kaivaa  itseään ulos ikävyyden ja vakavuuden vuoren alta. Huumorin valo pilkottaa jo. Odottakaas vaan!

PS. Minulla on neljäkymmentä liuskaa valmista tekstiä nelikymppisen naisen elämästä. Hymy silmäkulmissa ja huumorilla kirjoitettua. Siitä saattaa tulla kirja. Katsotaan nyt, jahka saan sen sellaiseen kuntoon, että voin laittaa kustantajalle tarjolle…

 

Avainsanat: , , , , ,

Pitääkö hyvä elämässä ansaita?

Olimme vappuna Tallinnassa. Iloitsin jo ennakkoon kivan näköisestä asunnosta, jonka olimme varanneet perheelle. Hinta- laatusuhde vaikutti hyvältä ja sijainti oli loistava.  Paikan päällä käsitys vain vahvistui. Olipa mainio löytö aivan vanhan kaupungin sydämessä. Maalaisasujana on välillä mukavaa lomailla paikassa, jossa ruokapaikat ja kahvilat ovat muutaman askeleen päässä.

Asunnossa vain oli sähköongelma. Kaksikerroksisen huoneiston alakerran kattovalot eivät palaneet. Illalla yhdentoista aikaan sähköt katosivat kokonaan. Päivystäjä totesi saman ja kysyi voisimmeko vaihtaa huoneistoa. Se toinen, parempi, on tuossa vieressä. Kokosimme kimpsumme ja siirryimme pihan toiselle puolelle. Melkein nukkumaan ehtinyt poika naureskeli epätodellista kokemusta ”Tuntuu kuin olisin mennyt peiton alle kesken asuntoesittelyn.”

Asuimme kaksi lomapäiväämme Old Housen edustusasunnossa, jonne päivystäjä kiikutti vielä pahoitteluksi viinipullon. Olo oli ruhtinaallinen. Ikkunoista avautui näkymä Rataskaevulle. Tytär viihtyi kirjansa kanssa leveällä ikkunalaudalla lukemassa. Valoisa ja viihtyisä huoneisto oli enemmän kuin olisimme osanneet toivoa.

Kun mietin tuota kokemusta sekä monia muita asioita, jotka ovat nyt hyvin elämässä, tunnistan pienen levottomuuden vireen. Voiko olla näin hyvin? Miten pitkään voi? Olenko ansainnut tämän kaiken hyvän? Enhän minä sentään… vai voisiko sittenkin. Osaanko edes kunnolla ottaa elämässä vastaan hyvää? Miksi ihmeessä minusta joskus vieläkin tuntuu vähän siltä, että hyvä pitäisi muka jotenkin ansaita. Että ikävää tulee kumminkin.  Kumma tunne, jonka juuret ovat jossain kulttuurissamme, kansallisessa ajattelutavassa, kasvatuksessa. Jotkut sananlaskutkin viittaavat siihen suuntaan. Itku pitkästä ilosta. Jotta älä vaan iloitse turhan paljon, itku siitä seuraa kumminkin.  Sillä asenteella vaimentaa hyvät hetket takuuvarmasti.

Hyvästä pitää nauttia silloin, kun se on ajankohtaista. Onneksi sitäkin taitoa voi treenata.  Tallinnassa osasin jo aika hyvin. Kauniissa huoneistossa, kahviloissa joissa istuskelimme, yhdessä perheen kanssa. Hyvä oli siinä hetkessä.

PS. Mieleeni hiipi haave. Pääsisinpä joskus tuohon kauniiseen asuntoon viikoksi taikka kahdeksi kirjoittamaan… eihän sitä koskaan tiedä. Unelmia pitää olla!

________________________________________________________________________

Suosittelemme lämpimästi Old Housen asuntoja Tallinnan vanhassa kaupungissa!

Avainsanat: , , , , , ,

Elämän peili -päivä

Eilen oli torstai. Minä vietin koko päivän kolmevuotiaan kanssa. Istuin pari tuntia kahvilassa, jossa lasten leikkipaikan vieressä oli näppärästi näköyhteydellä pöytiä. Lueskelin lehteä ja seurasin sitä sujuvaa sosiaalisuutta, joka alle metrin mittaisten ihmisten keskuudessa vallitsee. Kaupassa autoin kääpiötä kurkottamaan hedelmävaa´alle – hänestä kun on mukavaa painaa nappia ja tulostaa hintalappu.  Kotona kaivoin esille vanhat muumivideot. Myös Nalle Puh löytyi. Söimme porukalla ja höpötimme niitä näitä.

Päivän aikana tutustuin syvällisemmin kahteen vanhaan tuttuun, Mämmiin ja Lissuun. Tein tuttavuutta myös kahteen uuteen, Tulppaaniin ja Kattiin. Nämä kaikki ovat pikku seuralaiseni, kummityttöni mielikuvituskavereita ja hänelle niin totta. Aamulla liikkeelle lähtiessä hän nimittäin totesi itsestään selvästi, että Mämmi ja Lissu tulevat sitten mukaan autoon. Mitäs siihen olisi sanomista.

Elämä pikkuihmisen kanssa on iloa. Naurua hauskoista havainnoista ja oivalluksista. Virkistävää puhetta ja läsnäolemisen kirkkautta. Havaintoja asioista, jotka omassa aikuisuudessa menevät ohi.

Se on kuitenkin myös erilainen perspektiivi elämään. Kun omat lapset ovat jo 14- ja 17-vuotiaita, on tottunut heidän itsenäisyyteensä ja omatoimisuuteensa. Kolmivuotiaan kanssa on toisin. Häntä pitää seurata tarkemmin. On muistettava tsekata, pitäisikö hänen käydä vessassa. Toisaalta on myös vedettävä rajoja pieniin, arkisilta tuntuviin asioihin. Niihin, jotka isompien kanssa ovat itsestäänselviä.

Eilinen olikin sellainen elämän peili-päivä. Se muistutti omien lapsien varhaislapsuudesta, läsnäolosta ja jokapäiväisistä ilon hippusista. Toisaalta pikkuihmisen kanssa puuhailu kirkasti sitä, mikä on hyvää omien, isojen lasten kanssa muistuttaen samalla  siitä, että näissä isoissakin on sisällä ja  piilossa se pieni.  Sisäinen lapsi, joka teinin ulkomuodosta huolimatta kaipaa rajoja ja syliä. Vähän eri muodossa vain.

Avainsanat: , , , ,

Sukellus tunnemuistoihin

ajattelupaikkaTänään ei ollut pakko ryhtyä yhtään mihinkään. Keskeneräisiä puuhia on vaikka kuinka, mutta millään asialla ei ollut tulipalokiirettä eikä allakassakaan ollut merkintää koulutuspäivästä. Jo herätessä löysin sisältäni hitauden,  joka kutsui kuuntelemaan itseään. Kun tytär vilahti kouluun, kutsu kuului kovemmin. Suostuin vapaapäivään itseni kanssa.

Istuin kuistilla puna-oranssiraidallisessa tuolissa auringossa. Annoin ajatusten risteillä. Haistelin kevätkesäisistä metsää ja kuuntelin tuulta. Olin viileänlämpimässä aamussa ilman sen suurempaa tarkoitusta. Olemiseen ei liittynyt meditatiivista pyykin ripustamista tai kukkapenkin laittoa. Se ei merkinnyt haravan varren hamuamista eikä hyvän kirjan lukemista. Sen sijaan se oli tunteiden kuuntelemista. Kummallisella tavalla löysin itsessäni pintaan pyrkivän surun ja haikeuden. Kaipasin sitä nuorta itseäni, joka olen ollut koulujen kevätjuhlien aikaan. Sitä valkoista lakkipäätä, joka haki ylioppilastodistuksen Ristiinan lukion jumppasalin päädystä vuonna 1984. Haikeus hulvahti mieleen, kun Suvivirren sävel vaelsi pääni lävitse.  Huomasin ajatellevani, miten paljon huolettomampi olisinkaan voinut olla noina aikoina. Sen sijaan olin totinen pikkuaikuinen, varsinainen vakavikko.  Täynnä unelmia ja toivoa, mutta jalat polvia myöten maassa. Huolettomuuden siivet kovin pikkuisina tynkinä.

Nyt olen sellaisessa kohdassa, jossa löydän sisääni rakennettua tervettä iloa ja huolettomuutta ikään kuin totisuuden betonikerrosten alta.  Sitä mukaa, kun tunnistan mukana kantamaani tärkeilevää vakavuutta, sitä mukaa saan tilalle keveyttä ja hymyvoimaa.  Sen helpommaksi käyvät itselle ominaisten asioiden tunnistaminen ja erilaisten valintojen tekeminen.  Työkin saa uutta ulottuvuutta.  Ehkä onkin niin, että on pitänyt oppia ponnistelemaan voimalla, ennen kuin voi vapautua elämään kevyemmin.

Avainsanat: , , , ,

Spontaania kivaa!

toukat_trampalla-2Lapset kasasivat eilen talvilevossa olleen trampoliinin. Ah, mitä iloa! Illalla, kun ulkona oli vielä lämmintä, joku keksi haaveilla yöunista trampoliinilla. Annoimme luvan.

Sitten vain kaivamaan makuupusseja, varastossa olleita petareita ja lisävilttejä esille. Päälle lämpimäksi huovuttunut villapaita ja mummin neulomat villasukat. Pipo päähän ja ulkounille.  Tyttären ja hänen kaverinsa (13v) yöunet avoimen taivaan alla, sekametsän laidassa olivat varmaankin unohtumattomat. Ilonpito jatkui toukkabailauksella aamun raikkaassa lauantaiaamussa. Aamupalan veimme trampan laidalle nuorten naisten pyynnöstä.

Spontaania kivaa! Jäin miettimään missä minulla on se spontaanius, joka tytöillä on vielä melkoisen luontaista. Aikuinen vakavuus tuhoaa paljon iloa. Se tunnistaa, oikein haravoi kaikenlaisia esteitä spontaaneille, hauskoille ideoille.  Ja kuitenkin olen varma ja tiedän, että minussa on sisällä edelleen se  riemukas pikkutyttö.  Juuri se, joka tunnistaa mitä tarvitsee voidakseen hyvin! Välillä se sieltä pilkahtaa esille. Pitääkin raivata sille enemmän tilaa!

Avainsanat: , , , ,

Voimavirtapäivä!

Kevättaivas antaa virtaaTänä aamuna olin hyvällä tuulella ja täynnä virtaa.  Olin nukkunut riittävästi ja söin rauhallisen aamupalan. Jotenkin vain taisivat tähdet olla energisoivilla kohdilla tämän aamun tähtikartassa. Jo puoli kahdeksalta tein lauleskelufiiliksellä rästissä olevia toimistohommia. Rutiiniduunitkin sujuivat jotenkin leikiten. Päivään mahtui monenlaista mukavaa – asioita, ihmisiä ja elämää. Työtä ja oleiluakin. Tuota viimeistä lounaalla ja kahvikupin äärellä. Tein nimittäin sekä lounas- että päiväkahvitreffit pojan ja miehen kanssa ja kivaa oli! Suosittelen Mikkelin Kauppahallin tunnelmaa sekä heti sen lähellä olevan Carolina´s lifestyle- kahvilan jäljittelemätöntä viihtyisyyttä. Kun on vielä hyvää seuraa, niin jopas kertyy elämänenergiaa.

Usein voimavirtameininki vaan on arjesta kaukana. Jo sängystä noustessa mieltä vetää kieroon ja takaraivoa kiristää. Vaan kun aamufiiliksillä on koko päivää suuntaava merkitys. Kun aamun starttaa naama nurinpäin ja mieli happamana, on edessä tuntikausien ankea putki toinen toistaan tylsempiä asioita. Tunnesäätö tuppaa jämähtämään siihen kohtaan, mihin se aamulla ensimmäisenä osuu – jollei sille tee mitään.  Asennetta totisesti voi reivata.  Voin vaikuttaa siihen, mitä fiilistä arjessani vahvistan. Onko se ankeaa ja ikävää puurtamista vai kaivanko päivästä esille vaikka ne pienen pienet ilon ja energian aiheet. Toki mustat tunteetkin pitää elää, kun niiden paikka on – surut on surtava ja alakulo elettävä, kun ne kohdalle osuvat. Niiden välttelystä syntyy ahdistavia tunnelukkoja. Ankeuteen ei kuitenkaan auta addiktoitua!

Nyt otan vielä illan viimeiset voimavirtatujaukset ja istutan parit kevätnarsissit ohikulkijoiden iloksi. Aion nimittäin kanniskella ruukun tuohon kylätien varteen jakkaralle. Olipas mainio päivä tänään!

Avainsanat: , , , ,
Mainokset