Avainsana-arkisto: riippumatto

RIIPPUKEINU

Scroll down to find this entry in English.

Riippukeinu on hyvä juttu. Riippukeinuista kirjoitettiin kirjoissa, joita lapsena kannoin kirjastoautosta ja joita luin aitassa ja navetanvintillä. Vähän pistelevässä, tuoksuvassa heinäkasassa kuvittelin, miltä tuntuu painautua riippukeinuun, joka hitaasti liikahtelee tuulessa. Miten keinun kangas painautuu kehoani vasten. Kuvittelin, koska en ollut koskaan nähnyt riippukeinua saati loikoillut siinä.

Riippukeinua en ottanut puheeksi äidin kanssa. Se tuntui oudolta ja tavoittamattomalta aiheelta. Koska en oikein itsekään tiennyt millainen se on, sitä oli vaikea selittää koko ajan työtä tekeville vanhemmilleni. Riippukeinu ja maanviljelijät eivät mahtuneet samaan keskusteluun. Äiti ja isä istuivat syödessään lounasta, juodessaan kahvia, selatessaan Länsi-Savoa tai lypsyjakkaralla. Makuulle he kävivät mennessään nukkumaan. Riippukeinu ei merkinnyt työtä eikä nukkumista.

Ensimmäisen riippukeinun sain aikuisena lapsiperheen äitinä. Tai aviomies sai. Hän opetti puutarhalehden pajukurssilla Helsingissä ja kurssin järjestäjä antoi lahjaksi lehden vuosikerran, Pekka-nimisen rhododendoron-taimen ja sini-vihreäraidallisen riippukeinun. Istutimme appiukon nimisen taimen mäntyjen juurelle pihatien varteen. Hän olisi pitänyt siitä, miten mieheni metsätyötaidoillaan riuskasti lapioi istutuskuopan ja laittoi taimen maahan.

Riippukeinun paikkaa oli vaikea löytää.  Mies solmi ripustusköydet rannan koivunrunkoihin ja laittoi niihin ripustuskoukut. Riippukeinussa makoillessa ylhäällä avautui sininen taivas ja tuulessa liikahtelevat koivun oksat ja lehdet. Usein keinu kuitenkin roikkui kasaan painuneena. Liikahteli hiljaa tuulessa.

Muutaman vuoden päästä vaelsin miehen kanssa markkinoilla ja huomasin yhdellä pöydällä myynnissä olevat riippukeinut. Kahden hengen keinu.

”Ostettaisiinko?”
”Mihin se laitettaisiin?”
”Jos siihen metsän rinteeseen, talon lähelle. Mäntyjen väliin.”

Ostimme tumman turkoosin keinun, johon mahtuu kaksi ihmistä makoilemaan. Katsoimme paikan ja ripustimme keinun. Joskus se kastui sateessa. Kuivui sitten auringossa. Enemmän se roikkui toimettomana kuin käytössä. Joskus pysähdyin katsomaan sitä. Huokasin ja jatkoin töitäni.

Tuli monta kevättä ja meni monta syksyä. Muutama viikko sitten elokuussa yhtenä torstaina tulin kotiin pää täynnä kirjoittamien raporttien poukkoilevia sanoja. Pudotin työrepun lattialle ja kävelin talon läpi. Kuljin alas kuistilta ja asettauduin tyynyjen ja punaruudullisen viltin kanssa riippukeinuun. Sen reunat kiertyivät ympärilleni kuin levollisesti pitelevät kädet. Leuka laskeutui, posket pehmenivät, hartiat painuivat paikoilleen.

Lopultakin hengitys ulottui vatsaan saakka.

IMG_9808 (kopio)

HAMMOCK

Hammocks are excellent. They were written about in the books I used to bring from the bookmobile, reading them in the shed and in the hayloft. The hay was fragrant and a bit prickly, and I imagined what it would feel like to snuggle in a hammock, swaying slowly in the wind. How the canvas presses against my body. I imagined, having never seen a hammock, let alone lolled in one.

I never brought up the hammock with Mum. It seemed an odd, inachievable subject. Not exactly knowing myself what a hammock was like, I found it hard to describe it to my hard-working parents. A hammock and farmers did not fit into the same conversation. Mum and Dad only sat down to eat lunch, drink coffee, browse the paper or milk the cows. They only laid down to sleep. A hammock was related to neither work nor sleep.

I did not get a hammock until I was a grown-up, a mother. Or it was my husband who got it, actually. He was teaching a willow class in Helsinki and the organizer of the class gave him a magazine subscription, a Rhododendron called Pekka and a blue-green-striped hammock. We planted the sapling, my father-in-law’s namesake, under pine trees along our driveway. He would have liked how my husband, with his lumbering skills, briskly shovelled the planting pit and planted the sapling into the ground.

It was hard to find a place for the hammock. My husband tied ropes on the birch trunks on the lake bank, setting shackles on them. In the hammock, you could see the blue sky and birch branches and leaves stirring in the wind. The hammock often hung depleted, though. Moving softly in the wind.

After a few years, we were wandering at the fair, and I spotted some hammocks on sale at one of the tables. A hammock for two people.

”Should we buy one?”
”Where would we put it?”
”What about the slope in the woods, near the house. Between the pines.”

We bought a teal-coloured hammock with room for two. We picked a spot for it and hung it there. Sometimes it got wet in the rain. Then it dried in the sun. More often did it hang idle rather than being in use. Sometimes I stopped and looked at it, sighing and getting on with my work.

Many springs and autumns passed. A few weeks ago, a Thursday in August, I came home with my head full of recoiling words from some reports I had written. I dropped my work bag on the floor and walked through the house. I went down from the veranda, settling in the hammock with some pillows and a red-checkered blanket. The hammock drew close to me like calming hands. My chin went down, my cheeks softened, my shoulders dropped to their proper places.

At last, I could breath so deep I felt it in my stomach.

IMG_9804 (kopio).jpg

 

Avainsanat: , , , , , ,