Kun olen ajatusteni ja sisäisen maailmani kanssa jumissa, käytän toisinaan yllättävän tekstin menetelmää. Poimin hyllystä tai työpöydältä sen kirjan, joka ensimmäisenä kiinnittää huomioni. Avaan kirjan summamutikassa kohdasta, joka tuntuu tänään erityisesti olevan aukeamassa. Hyvin usein tuolta aukeamalta avautuva teksti vie ajatuksiani johonkin uuteen suuntaan ja auttaa hölläämään ajatussolmua. Joskus teksti avaa uusia kysymyksiä sisäiseen dialogiin, toisinaan lohduttaa, joskus taas haastaa. Ei aina, mutta hyvin usein.
Viimeisimmän sisäisen vyyhden pohtimiseen sain lisäeväitä juuri näin. Istuin olohuoneen sohvalla jotenkin tyhjässä tilassa, vailla ajatuksia. Kissa livisti käteni alta, kun silittelin sitä hajamielisesti. Katseeni vaelsi takaseinän kirjahyllylle ja juuttui Martti Lindqvistin pokkariin Surun tie. Mietin, että mitä, äh… suru, eihän tämä nyt ole se ajankohtainen juttu. Suuret tunneliikkeet kumminkin. Poimin kirjan ja avasin sen.
”Tunteiden tehtävä on ylläpitää surun sisäistä työstämistä. Usein puhutaan tunnepuhdistautumisesta, katarsiksesta. Surun aikana sinussa virtaavat tunteet suorittavat suurta sisäpesua, Ne avaavat tukkoja, poistavat jähmeyttä, saavat muistoja liikkeelle ja puhdistavat mieltä monenlaisesta kuonasta ja kaunasta.”
Tunnepuhdistautuminen ja sisäpesun ajatus kolahtivat vaikka kyse ei ollutkaan suoranaisesti surusta.
” On tärkeää, että pystyt hyväksymään omat tunteesi, olivatpa ne mitä tahansa. On aika iloita ja aika surra. On aika vihata ja aika rakastaa. Ne eivät ole toistensa vastakohtia, vaan saman asian kääntöpuolia. Elämykset eivät ole koskaan kiellettyjä tai vääriä kuten aikomukset tai teot voivat olla. ”
Palasin vuosien takaisen aviopariviikonlopun sanomaan tunteista, siihen että niillä ei ole etumerkkiä. Vaikka ajatus on ollut matkassani vuosikausia, se jotenkin tuppaa hämärtymään välillä. Syyllistyn ja ahdistun toisinaan tunteista, jotka tuntuvat jollain lailla vääriltä tai kohtuuttomilta tilanteeseen nähden. Se lisää tunnekuormaa.
Kun otin kirjan käteeni, olin juuttumassa tunnevellontaan, joka on loputonta, aikaa vievää ja voimia syövää vatulointia. Lukeminen tarjosi tauon siihen, uuden ikkunan maisemaan, jota oli aihettakin katsoa. Sinänsä ei mitään säkenöivän uutta, vaan ennemminkin syvä muistutus oleellisesta. Minua puhuttelevalla tavalla sanoitettu ajatus. Hukkaan oman syvyyteni herkästi arjen tohinassa – sen löytämiseen kaipaan peilejä. Keskusteluja, kirjoja, runoja, musiikkia, valokuvia, maalauksia. Ne auttavat suorittamaan tunteiden sisäpesun sillä kertaa päätökseen ja ottamaan uuden askeleen. Sen jossa hymy jo viriää.
Mielenrauha 