Avainsana-arkisto: vakavuus

Minäkö huumorintajuton?

Pari vuotta sitten kävin miehen kanssa havahduttavan keskustelun Työväen Näyttämöpäivien katsomossa. Olimme juuri nähneet Sinikka Nopolan näytelmän Eila, Rampe ja likka. Nauratti.

Jokin iso innostus liikahti minussa ja sanoin
– Haluan vielä joskus kirjoittaa jotain samantyylistä. Jotain hauskaa!
Mies kääntyi katsomaan minua aidon hämmästyneenä ja lausahti silmät ihmetyksestä levällään
– Sinä oot siihen kyllä ihan liian vakava.

Olenko minä vakava vai onko elämä vain saanut minut näyttämään siltä?

Selviämistarinan kuvaamat asiat, miehen juominen ja sen vaikutukset kasasivat huolenaiheita ja ahdistivat. Juominen sairastuttaa läheiset ja sairastuneelle tyypillistä on kuolemanvakavuus. Minusta tuli kestohuolestunut. Kun elämä koetteli jaksamista, ilo painui yhä syvemmälle ja totisuus lisääntyi. Alunperinkin olin vakavahkon sorttinen ihminen, jo lapsena. Siitä huolimatta tunnistin tuolla näytelmäkatsomossa itsestäni jotain pitelemätöntä hulvattomuutta ja pulppuilevaa huumoria. Se ponnahtaa pintaan aina sopivassa saumassa ja muistuttaa olemassaolostaan. Olin ja olen ihan satavarma siitä, että minussa on oikeasti – ei pieni, vaan suuren suuri humoristi. Se puoli minusta on ollut pahasti piilossa. Nyt se kaivaa  itseään ulos ikävyyden ja vakavuuden vuoren alta. Huumorin valo pilkottaa jo. Odottakaas vaan!

PS. Minulla on neljäkymmentä liuskaa valmista tekstiä nelikymppisen naisen elämästä. Hymy silmäkulmissa ja huumorilla kirjoitettua. Siitä saattaa tulla kirja. Katsotaan nyt, jahka saan sen sellaiseen kuntoon, että voin laittaa kustantajalle tarjolle…

 

Mainokset
Avainsanat: , , , , ,

Sukellus tunnemuistoihin

ajattelupaikkaTänään ei ollut pakko ryhtyä yhtään mihinkään. Keskeneräisiä puuhia on vaikka kuinka, mutta millään asialla ei ollut tulipalokiirettä eikä allakassakaan ollut merkintää koulutuspäivästä. Jo herätessä löysin sisältäni hitauden,  joka kutsui kuuntelemaan itseään. Kun tytär vilahti kouluun, kutsu kuului kovemmin. Suostuin vapaapäivään itseni kanssa.

Istuin kuistilla puna-oranssiraidallisessa tuolissa auringossa. Annoin ajatusten risteillä. Haistelin kevätkesäisistä metsää ja kuuntelin tuulta. Olin viileänlämpimässä aamussa ilman sen suurempaa tarkoitusta. Olemiseen ei liittynyt meditatiivista pyykin ripustamista tai kukkapenkin laittoa. Se ei merkinnyt haravan varren hamuamista eikä hyvän kirjan lukemista. Sen sijaan se oli tunteiden kuuntelemista. Kummallisella tavalla löysin itsessäni pintaan pyrkivän surun ja haikeuden. Kaipasin sitä nuorta itseäni, joka olen ollut koulujen kevätjuhlien aikaan. Sitä valkoista lakkipäätä, joka haki ylioppilastodistuksen Ristiinan lukion jumppasalin päädystä vuonna 1984. Haikeus hulvahti mieleen, kun Suvivirren sävel vaelsi pääni lävitse.  Huomasin ajatellevani, miten paljon huolettomampi olisinkaan voinut olla noina aikoina. Sen sijaan olin totinen pikkuaikuinen, varsinainen vakavikko.  Täynnä unelmia ja toivoa, mutta jalat polvia myöten maassa. Huolettomuuden siivet kovin pikkuisina tynkinä.

Nyt olen sellaisessa kohdassa, jossa löydän sisääni rakennettua tervettä iloa ja huolettomuutta ikään kuin totisuuden betonikerrosten alta.  Sitä mukaa, kun tunnistan mukana kantamaani tärkeilevää vakavuutta, sitä mukaa saan tilalle keveyttä ja hymyvoimaa.  Sen helpommaksi käyvät itselle ominaisten asioiden tunnistaminen ja erilaisten valintojen tekeminen.  Työkin saa uutta ulottuvuutta.  Ehkä onkin niin, että on pitänyt oppia ponnistelemaan voimalla, ennen kuin voi vapautua elämään kevyemmin.

Avainsanat: , , , ,
Mainokset