Avainsana-arkisto: pienet ilot

Elämän peili -päivä

Eilen oli torstai. Minä vietin koko päivän kolmevuotiaan kanssa. Istuin pari tuntia kahvilassa, jossa lasten leikkipaikan vieressä oli näppärästi näköyhteydellä pöytiä. Lueskelin lehteä ja seurasin sitä sujuvaa sosiaalisuutta, joka alle metrin mittaisten ihmisten keskuudessa vallitsee. Kaupassa autoin kääpiötä kurkottamaan hedelmävaa´alle – hänestä kun on mukavaa painaa nappia ja tulostaa hintalappu.  Kotona kaivoin esille vanhat muumivideot. Myös Nalle Puh löytyi. Söimme porukalla ja höpötimme niitä näitä.

Päivän aikana tutustuin syvällisemmin kahteen vanhaan tuttuun, Mämmiin ja Lissuun. Tein tuttavuutta myös kahteen uuteen, Tulppaaniin ja Kattiin. Nämä kaikki ovat pikku seuralaiseni, kummityttöni mielikuvituskavereita ja hänelle niin totta. Aamulla liikkeelle lähtiessä hän nimittäin totesi itsestään selvästi, että Mämmi ja Lissu tulevat sitten mukaan autoon. Mitäs siihen olisi sanomista.

Elämä pikkuihmisen kanssa on iloa. Naurua hauskoista havainnoista ja oivalluksista. Virkistävää puhetta ja läsnäolemisen kirkkautta. Havaintoja asioista, jotka omassa aikuisuudessa menevät ohi.

Se on kuitenkin myös erilainen perspektiivi elämään. Kun omat lapset ovat jo 14- ja 17-vuotiaita, on tottunut heidän itsenäisyyteensä ja omatoimisuuteensa. Kolmivuotiaan kanssa on toisin. Häntä pitää seurata tarkemmin. On muistettava tsekata, pitäisikö hänen käydä vessassa. Toisaalta on myös vedettävä rajoja pieniin, arkisilta tuntuviin asioihin. Niihin, jotka isompien kanssa ovat itsestäänselviä.

Eilinen olikin sellainen elämän peili-päivä. Se muistutti omien lapsien varhaislapsuudesta, läsnäolosta ja jokapäiväisistä ilon hippusista. Toisaalta pikkuihmisen kanssa puuhailu kirkasti sitä, mikä on hyvää omien, isojen lasten kanssa muistuttaen samalla  siitä, että näissä isoissakin on sisällä ja  piilossa se pieni.  Sisäinen lapsi, joka teinin ulkomuodosta huolimatta kaipaa rajoja ja syliä. Vähän eri muodossa vain.

Mainokset
Avainsanat: , , , ,

Kohtuullisen järjestyksen koti

luutaLakaisin päivällä etukuistin ja rappuset. Hyvällä mielellä ja kiireettä. Jäin harjan varteen miettimään sitä, miten monesti olen ärtyneenä harpponut  roskaiset raput ylös sisään mennessä tai alas, autoa kohti askeltaessa. On ollut kiire viemään kauppakassissa olevat jogurtit ja broilerit jääkaappiin tai hoppu työkeikalle Savonlinnaan. Roskiin en nyt sentään ole kompastunut, mutta jotenkin olen ne kiireisenä ohimennessä  kumminkin noteerannut. Kevyesti ärtyneenä.

Sama juttu tapahtuu puhtaan pyykin kanssa. Joskus kodinhoitohuoneeseen kertyy vinot pinot vastapestyjä ja taiteltuja lakanoita. Siellä ne majailevat pöydänkulmalla päiväkausia. Toisinaan lehtipino vain kasvaa ruokapöydän tuolilla. Arki tuntuu toisinaan olevan täynnä asioita, joiden ohi kuljen ärtyneenä. Sillä lailla, että rekisteröin kesken olevan tai minua odottavan tekemisen, jolle en juuri sillä hetkellä mahda mitään. Sille elinvoimalle, joka  kuluu kaikkeen tähän ärtymykseen, olisi parempaakin käyttöä.

Mitä kiireisempi olen, sen enemmän kertyy yksittäisiä asioita, joiden kuntoon saattaminen kestäisi vain hetken, mutta joita siirrän, koska ehtiihän tuon nyt joskus.  Tai siirrän, koska aina on jotain kiireisempää ja isompaa. Lopulta pienten juttujen vuori on niin iso, ettei sitä saa viikonlopunkaan aikana hoidettua. Koko paketista on mahdoton selviytyä kerralla. Rehottamaan päässyt kukkapenkki, roskainen ja tahrainen allaskaappi, rovio mapittamattomia papereita, yrttipenkin kuivaamista odottavat yrtit, epämääräiseltä näyttävän jääkaapin siivous.  Ja tietysti se varasto, johon on vain pinottu tavaroita niin, että lopulta ei pääse ovea pitemmälle.  Kaikki se vaivaa ja ärsyttää. Sinänsä simppeleistä ja mukavistakin arkipuuhista tulee kirous ja rasite.  Jos aikataulut taas ovat reilassa, niin minä nautin pyykin taittelusta kuin yrttien säilömisestä. Kiireessä ne ovat vain taakka toisten taakkojen lisänä.

Tänään oli leppoisa olo ja pysähdyin lakaisemaan kuistin. Tein sen rauhassa. Nautin lopputuloksesta, vaikka tiesinkin, että täällä metsässä ilo on lyhytaikainen. Hetken päästä tuuli lennättää runsain mitoin neulasia ja keltaisia lehtiä rapuille. Silti ennätän yhdellä lakaisulla kulkea muutaman kerran edestakaisin niin, että mielessä häivähtää kullakin kerralla ilo ja mielihyvä siististä kuistista.

PS. Puheellani arkipuuhista en nyt tavoittele mitään tiptop- huushollia, vaan sellaista kohtuullisen järjestyksen kotia. Sellaista, missä minulla on hyvä ja rauhallinen olo. Järjestyksellä on merkitystä mielelle ja se myös ilmaisee jotain mielen järjestyksestä. Minulla.

Avainsanat: , , , , , , , ,
Mainokset