Avainsana-arkisto: hitaus

Pyykkimeditaatiota

tyynyliinojaJoskus arjessa on pyhä,  isosti pyhä hetki.  Sitä varten vain pitää pysähtyä ja sille pitää avautua. Vaikka äkkiä ajatellen neljän hengen perheen pyykistä on pyhät kaukana, on siinäkin ainekset kummallisella tavalla jopa meditatiivisiin tuokioihin.  Ainekset ovat kätkeytyneet lakanan poimuihin ja kalsareitten lahkeisiin. Kun menen punaisen muovikorini kanssa pyykkinarun äärelle ja alan ripustaa vaatteita kuivumaan, löydän itseni parhaimmillaan hetkestä, jossa elämä on täydellistä. Aurinko kietoo syliinsä, tuuli hyväilee ja järvi säkenöi. Puhdas pyykki tuoksuu ja tuntuu hyvältä – niin muuten myös kuivaa pyykkiä narulta kerätessä. Tämän hetken täydellisyys ja hidas, lempeä olo on piilossa ja jos minulla on kiire, se pysyykin piilossa. Ei itsestään huutele. Se pitää pysähtyä ottamaan vastaan! Minkä tahansa asian elämässä voikin oikeastaan tehdä meditatiivisesti.

Mainokset
Avainsanat: , ,

Sukellus tunnemuistoihin

ajattelupaikkaTänään ei ollut pakko ryhtyä yhtään mihinkään. Keskeneräisiä puuhia on vaikka kuinka, mutta millään asialla ei ollut tulipalokiirettä eikä allakassakaan ollut merkintää koulutuspäivästä. Jo herätessä löysin sisältäni hitauden,  joka kutsui kuuntelemaan itseään. Kun tytär vilahti kouluun, kutsu kuului kovemmin. Suostuin vapaapäivään itseni kanssa.

Istuin kuistilla puna-oranssiraidallisessa tuolissa auringossa. Annoin ajatusten risteillä. Haistelin kevätkesäisistä metsää ja kuuntelin tuulta. Olin viileänlämpimässä aamussa ilman sen suurempaa tarkoitusta. Olemiseen ei liittynyt meditatiivista pyykin ripustamista tai kukkapenkin laittoa. Se ei merkinnyt haravan varren hamuamista eikä hyvän kirjan lukemista. Sen sijaan se oli tunteiden kuuntelemista. Kummallisella tavalla löysin itsessäni pintaan pyrkivän surun ja haikeuden. Kaipasin sitä nuorta itseäni, joka olen ollut koulujen kevätjuhlien aikaan. Sitä valkoista lakkipäätä, joka haki ylioppilastodistuksen Ristiinan lukion jumppasalin päädystä vuonna 1984. Haikeus hulvahti mieleen, kun Suvivirren sävel vaelsi pääni lävitse.  Huomasin ajatellevani, miten paljon huolettomampi olisinkaan voinut olla noina aikoina. Sen sijaan olin totinen pikkuaikuinen, varsinainen vakavikko.  Täynnä unelmia ja toivoa, mutta jalat polvia myöten maassa. Huolettomuuden siivet kovin pikkuisina tynkinä.

Nyt olen sellaisessa kohdassa, jossa löydän sisääni rakennettua tervettä iloa ja huolettomuutta ikään kuin totisuuden betonikerrosten alta.  Sitä mukaa, kun tunnistan mukana kantamaani tärkeilevää vakavuutta, sitä mukaa saan tilalle keveyttä ja hymyvoimaa.  Sen helpommaksi käyvät itselle ominaisten asioiden tunnistaminen ja erilaisten valintojen tekeminen.  Työkin saa uutta ulottuvuutta.  Ehkä onkin niin, että on pitänyt oppia ponnistelemaan voimalla, ennen kuin voi vapautua elämään kevyemmin.

Avainsanat: , , , ,
Mainokset