Kun asiat tehdään kunnolla, ne ravitsevat pitkään

Viime viikolla minulle tuli toinen numero uutta Iiris-lehteä. Kummallinen lehti, se ei tunnu loppuvan ollenkaan. Olen lukenut jo vivahteikkaan jutun siitä, miten nykyään Turun seurakuntayhtymän talousjohtajana työskentelevä Irma Hokka lähti vaihto-oppilaaksi Amerikkaan Wapakonetaan elokuussa 1970, päätyi ensin melkein palkattomaksi piiaksi, soitti vuoden aikana kaksi puhelua kotiin ja  tapasi Neil Armstrongin vanhemmat. Olen tutkinut vanhoja valokuvia yhä uudelleen ja tunnustan, jopa silitellyt kuvia vanhoista kirjeistä. Mikä ihmeen lumo tässä tavassa kirjoittaa ja koota juttua oikein onkaan. Minä en tunne Irmaa, mutta minä olen ollut nuori, tai no lapsi 70-luvulla. Täytin Irman vaihto-oppilasvuoden alussa viisi.

Hän tottui maissiin, popcorniin ja hampurilaisiin, joiden pihvit saatettiin grillata amerikkalaiseen tapaan ulkona. Jäätelöäkin ostettiin kotiin isoissa purkeissa.

Juttua lukiessa minussa piirtyy jotenkin sen ajan maailma. Samaan aikaan kun Irma oppi käymään pitserioissa, minä söin äidin leipomasta ruisleivästä voideltuja leipäsiivuja pienessä keittiössämme Koivakkalassa. Siellä oli muuten turkoosiksi maalatut keittiökaapit ja iso puuhella. Juustoa saattoi olla leivän päälle, makkaraa vain harvoin. Irma ihmetteli ostoskeskuksia, joista minä en siihen aikaan ollut kuullutkaan. Meillä Ristiinan kirkonkylässä oli osuuskauppa Suur-Savon myymälä, josta karamellit (joihin oli harvoin rahaa), lyijykynät ja muistaakseni jotakin vaatteitakin. Tosin ne viime mainitut äiti osti Mikkelistä. Harvat ja valitut löytyivät lastenvaatekaupasta, jonka nimen olen jo unohtanut. Äiti saattaisi muistaa. Osuuskaupan myymälärakennus on muuten edelleen pystyssä Ristiinan kirkolla. Siinä on nykyään nuorisotila. Silloin hirmuisen suurelta tuntunut, keltaiseksi rapattu talo, jonka ympäri kulki aikoinaan bussireitti ja jonka kupeessa oli bussipysäkki, näyttää nyt pieneltä, mutta reippaalta.

Irma hämmästyi siitä, että amerikkalaiset luulivat suomalaisia todella köyhiksi. Jotkut arvelivat, että suomalaiset maanviljelijät kuokkivat peltoja yhä käsin. Irma pyysi äitiään kiireen vilkkaa lähettämään valokuvia kotitilansa traktoreista, joita hän sitten näytti esitelmöidessään.

Tämän jutun taika oli sen käynnistämässä aikamatkassa, jolle olen palannut jo muutamaan kertaan. Sitä ei nielaista kerralla. Se ei ole pikaruokaa. Eikä tässä lehdessä muukaan. Olen lukenut jutun Matti ja Liisa Kodin yrittäjästä Liisa Heikkisestä, Jertta Blomstedin hätkähdyttäviä sanoja surusta, Arja Saijonmaan elämän moninaisista käänteistä, Elwa Molinin tanssimaailmasta. Aion vielä lähteä Pirkon ja Liisan matkassa Santiago de Compostelaan, tutustua Teija Toikkaan ja hänen yrityksensä syntymisen tarinaan, Matti Rimpelän sydäntiloihin ja juttuun valkoisista paidoista. Viktoria Mullovakin on vielä lukematta.

Surun kauhein puoli on, että ei tiedä etukäteen mikä koskee. Yhtäkkiä pilven valo viiltää, tyynyn muoto palauttaa menneen päivän nykyisyydeksi ja apteekin kuitilla on kasvot.

Tämä ei siis ole mikään lehden maksettu mainospuheenvuoro, vaan ihan ikionnellinen tavallisen lukijan purkaus siitä, että joku edelleen uskoo ihmisen kokoisesta elämästä kertomiseen sekä kunnolla ja kauniisti tekemiseen. Printtimedian kasvava osa menee pinnallisempaan suuntaan, tekee mainososaston marssituksessa yhä lyhyempiä juttuja yhä enemmän julkisuuden ihmisiin keskittyen. Minä, nelikutonen nainen en jaksa joka lehdestä tavata pintajuttua samasta, teeveestä tutusta naamasta. Minä en ole kiinnostunut yhä friikimmäksi käyvistä yksityishenkilöiden paljastuksista. Rosoa saa olla, mutta joku tolkku silläkin.

Näkkööhän sen joka kuukausi tiliotteesta, mitä on syöty ja mitä saatu

Minä haluan makua, syvyyttä, kunnianhimoa, kunnioitusta ja inhimillisyyden arvostusta. Minä heittäydyn onnellisena Liisa Heikkisen elämänmatkaan Kuhmon korvesta Pieksämäen maisemiin. Liisa ei ole lööpistä tuttu, mutta hän on sellainen sankari, jolle minä antaisin arkipäivän kirkkaimman mitalin. Elämän merkitys on sen syvyydessä, joka voi olla kipeää, hoitavaa, maukasta, hiukaisevan riemukasta. Iiriksessä tuo syvyys maalataan sanoilla ja kuvilla ja siks minä siitä tykkään. Sellaisia tuloksia ei hotkita hetkessä, vaan niitä maistellaan ja niistä nautitaan. Minä jatkan siis lukemista.

Iiris verkossa

Advertisements
Avainsanat: ,

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: