Jäin viime viikolla työmatkalla niin Suomenlinnan lumoihin, että halusin viedä miehenkin sinne. Ainoa majapaikka saarella on ympärivuotisesti toimiva Suomen nuorisokeskusten hostelli aivan päälaiturin lähellä. Sinne siis.
Tällä kertaa kaikki kahden hengen huoneet oli varattu. Buukkasin meille mies- ja naispaikan kuuden hengen huoneesta. Viimeksi olemme yöpyneet dormissa joskus opiskeluvuosina.
Minä majoituin kerrossängyn alapetille ja aviomies yläpetille. Kurkotimme sormenpäitä yhteen ja hymyilimme kumpikin omalla paikallamme. Huoneen toisessa laidassa luki pokkariaan kolmekymppinen tummatukkainen mies, jonka leukaperät olivat ärhäkän parrankasvun peitossa. Hän tervehti niukasti englanniksi ja kääntyi takaisin kirjansa puoleen. kannen perusteella en pystynyt yhtään päättelemään edes sitä, millä kielellä kirja oli kirjoitettu.
Eipä hän tervehdyksen lisäksi meille koko aikana juuri muuta puhunutkaan. Majaili vain petaamattomalla petillään täkin alla, talon antamat lakanat mytyssä jossain sängyn laidalla. Kävi välillä vessassa ja palasi kirjansa pariin. Aamulla haki korillisen puhdasta pyykkiä, jonka perusteella arvelimme hänen viipyvän vähän pitempäänkin. Ja yöllä hän vaelsi ovessa monta kertaa eestaas. Taisi käydä tupakalla ulkona. Ramppaaminen alkoi ärsyttää, mutta nukahdin aina takaisin ennenkuin sain kysyttyä, onko hänellä jokin hätänä. Onneksi. Minä tuskin olisin voinut häntä auttaa, vaikka jotain sellaista unenpöpperoisissä aivoissani suunnittelinkin.
Miehen olemus oli sisäänpäin kääntynyt ja kumarainen. Koko maailmankaikkeus tuntui kutistuneen tuohon kumaraiseen kehään. Muoto oli jotenkin raskas ja musta. Ei uhkaava eikä pelottava, mutta ilmeetön ja jähmettynyt.
Kun aamukymmeneltä heitimme reput selkään, mies jatkoi pokkarinsa lukemista selkä huoneeseen päin. Jähmettyneenä. Hänen olemuksensa jäi vaivaamaan. Mitähän hänelle on tapahtunut, kun elämä tuntuu jotenkin kaikonneen. Mikä tekee muodon noin mustaksi, pysähtyneeksi, elottomaksi.
Mielenrauha 