” Ei sinun tarvitse vuoria siirtää saadaksesi jotain aikaan. Mutta kun hyväksyt velvollisuudeksesi parantaa elämänlaatua omassa perheessäsi, yhteisössäsi, toimistossasi, tehtaassasi, koulussasi, niin muutat maailmaa yhtä lailla.”
Tuumailu tuli sähköpostiini tämän päivän Ajatusten aamiaisessa (www.positiivarit.fi). Osui ja upposi. Sai pohtimaan elämän kertausvaikutuksia ja muutosten mekanismeja. Sen sijaan, että rakennamme isoja strategioita mullistavista muutoksista, voimme aloittaa ihan lähipiiristä ja omasta itsestä. Se voi olla yhtä vaikuttava tie. Heti tulee mieleen parikin esimerkkiä.
Laukaassa, Keski-Suomessa, ison perheen äiti Anne Eskelinen havahtui vuonna 1995 ja tuuppasi liikkeelle ensin kotikylänsä. Kuulemani mukaan asiat saivat alkunsa, kun lapset ja nuoret pohtivat eräässä kodissa sitä, miten taitavia he olivat näpistelemään. Oikean ja väärän ero oli hämärtynyt ja hommaa puolusteltiin sillä, että niin muutkin tekevät. Vaikka kaverit olivat jääneet kiinnikin rötöksistään, ei kukaan ollut ilmoittanut poliisille, kouluun tai kotiin. Anne Eskelinen tarttui ilmiöön ja niin sai alkunsa Laukaan malli. Syntyi Yhdessä elämään -liike, jonka periaatteena on yhteisvastuu, ajatus siitä, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Sen mukaan rikkeisiin puututaan reilulla tavalla heti. Ne sovitaan ja seuraukset sovitetaan. Sen jälkeen niitä ei muistella. Malli sisältää paljon muutakin -se palauttaa yksinkertaiset ja selkeät kasvatusperiaatteet kunniaan. Se on sittemmin palkittu moneen kertaan. Eskelinen on kiertänyt puhumassa asiasta pitkin ja poikin Suomea. Vaikka Laukaan malli ei olekaan muuttanut koko maata, se on vaikuttanut tuhansiin, kymmeniin tuhansiin ihmisiin. Muutos on lähtenyt liikkeelle pienestä ja levinnyt kuin renkaat vedessä. Malli on käynnistynyt vastuun ottamisesta omassa lähipiirissä, siitä että on alettu toimia eikä vain jääty levittelemään käsiä.
Toinen esimerkkini on Miina Savolaisen kehittämä Voimauttava valokuvaus. Työssään Miina teki havainnon lastenkotityttöjen nähdyksi tulemisen kaipuusta ja totesi, ettei tavoita tyttöjä sanoilla. Sanat olivat pettäneet niin monta kertaa. Tarvittiin jotain muuta, jonka päälle luottamusta aletaan rakentaa. Miina tarttui kameraan ja ryhtyi kuvaamaan tyttöjä. Siitä, miten hän kunnioitti tyttöjä ja halusi ilmaista sen kuvamaalla, kehittyi pikku hiljaa voimauttavan valokuvauksen malli. Sitä opetetaan nyt eri puolilla Suomea ja se vaikuttaa vanhemmuuteen, parisuhteisiin, ystävyyssuhteisiin, työyhteisöihin. Tuskinpa nuori sosiaalikasvattaja osasi tuolloin kuvitella saavansa Lastenkulttuurin valtionpalkinnon tai Duodecimin kulttuuripalkinnon tai jonkun muun niistä lukuisista huomionosoituksista, joita menetelmän kehittämisestä on seurannut. Juttu oli siinä, että hän teki havainnon ympäristöstään ja alkoi toimia. Tuo vastuun ottaminen alkoi muuttaa maailmaa.
Mistä minä voisin ottaa tänään vastuuta lähipiirissä? Entä sinä?
Mielenrauha 
Mielenkiintoisia nämä sinun esimerkkisi. Kaikkia taiteita voi kai käyttää eheyttävästi? Itse olen hurahtanut eheyttävään kirjoittamiseen. Eheyttävässä kirjoittamisessahan lopputulos ei ole niin tärkeä kuin itse prosessi. Työkaluna siinä voi voi käyttää kynää tai tietokonetta.
Ajattelen jotenkin siihen tapaan tänä päivänä, että ihmisen täytyy saada traumaattiset kokemuksensa muokattua uuteen muotoon. Ikävät menneisyyden kokemukset voivat muuten olla kummituksia, jotka ilmaantuvat ahdistavina kokemuksina taloomme. Kummitusten karkoitus tapahtuu siten, että annamme trauma-ahdistuksellemme uuden muodon. Se voi olla valokuva. See voi olla maalaus. Se voi olla tanssi. Se voi olla tarina. Se voi olla runo. Kun kummituksemme on saanut uuden muodon, muuttuu se ystäväksemme. Ehkä melankoliseksi sellaiseksi, mutta ystäväksi kuitenkin.
Pidän tuosta kummitusvertauksestasi – minun on helppo löytää siitä myös itseni. Kaikkihan me jotain kannamme, kuka isompia, kuka pienempiä asioita. Kummituksia.
Minulle itselleni ovat parhaiten sopineet voimallinen draamatyöskentely ja nuo kuvat. Niillä on päässyt tehokkaasti sanojen ja selityksien taakse. Ne antavat tilaisuuden elää uudelleen tunteita, jotka ovat koteloituneet kummituksiksi. Tärkeintä on tunnistaa, mikä sopii itselle missäkin elämäntilanteessa.
Mielenkiintoista luettavaa. Toivotan menestystä ja voimia siulle ja yhteistyökumppaneillesi. Tässä minulle-kaikki-heti-maailmassa tarvitsemme toisenlaisia näkökulmia. Ihmiset on usein hukassa, kun perusturva on huteralla ja epävarmalla pohjalla.
Kiitos paljon LadyWebbi. Olen juuri tuota mieltä – elämä ei voi olla eikä ole vain heti-kaikki-minulle-nyt-maailmaa. Se on myös rauhaa, hiljaisuutta ja levollisuutta sekä niistä syntyviä versoja. Itse asiassa uskon ja tiedänkin, että terveen tehokkuuden syntypaikka on juuri levollisuus. Aika ajoin hässäkkä ja vauhti on tarpeen ja pistää veren kiertämään hyvällä tavalla. Siinä ei kuitenkaan voi koko ajan elää tai palaa karrelle. Omien henkisten kiinnekohtien tunnistaminen auttaa elämään tässä ajassa hyvinvoivana.