Hallinnan tunnetta – silleen sopivasti!

Olen pysähtynyt hitonmoisen laskettelurinteen puoliväliin. Edestäni sujahtaa suvereenisti suksensa ja menonsa rinteessä hallitsevia, oikeaoppisesti kallistelevia laskijoita. Tsuih, tsaih, sihahtelee lumi ja pöllyää silmiin. Minun jalkani tärisevät ja sydän hakkaa. En hallitse menoani olleenkaan. Rinne on liian jyrkkä ja hurja ja minun taitoni kovin heppoiset suhteessa rinteen vaativuuteen.

Nautin leppoisasta laskettelusta loivissa ja pitkissä rinteessä. Avainsana on kehon ja menon hallinta. Se,  että lasken vauhdilla, jossa pystyn vaikuttamaan etenemiseeni. Kun vauhti kasvaa liikaa, päädyn lähinnä toivomaan, että jos tärähtää, ei tärähtäisi liian kovaa. Näinhän se on elämässäkin. Jos elämä on liian täynnä uusia asioita, ei oppiminen millään yllä sen kaiken tasolle tässä vauhdissa, jossa yhteiskunta nykyään elää. Meno on hurjaa ja vain osaan asioista voi ja ehtii vaikuttaa. Silloin täytyy vain toivoa, ettei tule kovin pahasti mokattua. Oma strategiani on paitsi laskettelurinteessä, myös elämässä, keskittyminen harvoihin aiheisiin perusteellisesti sen sijaan että haalisin käsiini kaiken sen, mikä minua kiinnostaa ja rääpisin kaikesta pintaa.  Se on vaatinut ja vaatii opettelua, ahne kun olen. Elämälle, tapahtumille ja ilmiöille. Jotain opin kumminkin koko ajan. On ollut tärkeää opetella tunnistamaan myös sitä, miten paljon hallinnan tunnetta juuri minä tarvitsen voidakseni hyvin.

Liian tasaista ja ennalta-arvattavaa ei saa olla. Ei mäessä eikä elämässä. Oppiminen tapahtuu aina epämukavuusalueella. Siellä ei voi kumminkaan asua koko ajan tai palaa loppuun hetkessä. Välillä on palauduttava sulattelemaan ja ankkuroimaan oppimaansa mukavuuusalueelle. Sielläkään ei tosin voi asua, koska muuten kyllästyy ja hukkaa innostuksen. Innostus syntyy nimittäin uuden oivaltamisesta. Oppimisesta!

Mainokset
Avainsanat: , , , ,

9 ajatusta artikkelista “Hallinnan tunnetta – silleen sopivasti!

  1. Jukka sanoo:

    Hei Tuula! Epämukavuusalueesta on tullut juteltua paljonkin yhteisen ystävämme Pekan kanssa.
    Luulen että mukavuusalue, epämukavuusalue ja isot kriisit ovat kaikki opettavia, mutta eri asioille ja eri syvyydellä?
    Innostus, oivallus ja uskallus ovat kaikki tärkeitä asioita. Elämän sokeri ja suola…

  2. Jukka sanoo:

    PS. Anteeksi Tuulevi, että kirjoitin nimesi väärin =o)

  3. Ja elämän jännitys ja lumo on siinä, että ei voikaan ennakkoon tietää mille asioille ja miltä syvyydeltä. Sehän olisi hallintaa, joka kutistaisi itse elämän rusinaksi. Sen sijaan pitää suostua elämälle ja katsoa miten se meissä kirjoittaa. Joskus se pahin hallitsemattomuuden tunne tuo tullessaan mitä suurimman elämän täyteyden ja läsnäolon ilon. Ensin vain pitää suostua siihen hallitsemattomuuteen, elää se läpi ja koittaa selviytyä. Sen takaa aukeaa ovia myös innostukseen ja oivallukseen. Jotenkin tällaisia tuumailen tänä aamuna.

  4. katisar sanoo:

    Suussani elämänhallintaa paremmalta maistuu oman elämänsä ohjaaminen. Meistä pitäisi tulla mielestäni oman sisäisen ja ulkoisen teatterimme ohjaajia. Mielestäni tähän käsitteeseen on ehkä paremmin sisäänrakennettuna se, että emme voi koskaan täysin hallita elämäämme. Emme koskaan voi tietää, koska tulee lumivyöry tai läheinen kuolee. Tarinastamme voi koska tahansa kadota kaikki hallinta, jolloin koko identiteettimme voi pirstoutua. Kun kehitymme oman elämämme ohjaajaksi, kykenemme monesti juuri luovuutemme avulla ohjaamaan teatterimme jälleen uuden harmoonisen tarinan uudeksi. Elämä on minulle suuri mysteeri ja paradoksi.

  5. Niin, ajattelen jotenkin niin, että hallinta on oman suhtautumisen hallintaa. Elämässä on väistämätöntä se, että hallitsematonta tapahtuu. Näin reilusti nelikymppisenä sen totisesti tietää. Silloin kun hallitsematonta on ollut paljon, olen koettanut keskittyä vähempiin asioihin. Joskus se on ollut sitä, että on saanut jonkin arkisen, pienen keittiötyön tehtyä alusta loppuun. Siitäkin on voinut löytää tunteen, että edes jokin pysyy käsissäni, edes jotakin hallitsen, kun elämä ympärillä on hallitsematonta Olisiko se sinun sanoillasi Kati sitä, että tässä kohtaa on se pieni pala elämää, jota kykenen juuri nyt ohjaamaan? Siitä, vaikka tiskaamisesta kuohunnan keskeltä, voi saada kummallista arkista turvaa.

  6. katisar sanoo:

    Kyllä, toi on hyvin oivallettu. On pieni pala elämää, jota kuitenkin pystyy ohjaamaan. Minun oma elämäni pirstoutui palasiksi työuupumuksen ja rintasyövän vuoksi. Minä löysin Tampereen Yliopiston hypnoterapeuttisessa koulutuksessa ego-state -terapian, jota rupesin soveltamaan itseeni kirjoittaen. Matka sisäiseen teatteriin alkoi tutustumisella omaan sisäiseen lapseen, joka voi tosi huonosti. Vähitellen loin itselleni kokonaisen oman sisäisen teatterin, jonka hahmoihin tutustuin ja sitä kautta löysin eheämmän itseyteni.

    Aika paljon nykyään näyttää ilmassa olevan tätä eheyttävää kirjoittamista. Ihminen siis ei pelkästään voi puhua, tanssia, tai maalata itseään eheäksi, vaan ihminen voi sisäisen dialogin kautta löytää oman eheytensä. Toivoisin, että tulevaisuudessa ihmisille alettaisiin jo koulussa opettamaan tunteiden ilmaisua ja itseohjautuvuutta. Luulen, että keskeinen pahoinvoinnin aiheuttaja ihmisillä on tänä päivänä se, etteivät he tunne itseään. Maailma ja todellisuus on pirstoutunut ja ihminen sen mukana.

  7. Syntyipä tästä mielenkiintoinen keskustelu. Tuo sisäinen teatterihan on käytännössä samaa kuin draamatyöskentely, joka minua on auttanut. Draamassa olen päässyt tekemään näkyväksi niitä sisälle varastoituneita kokemuksia, joista kummitukset kumpuavat. Minulle se on uutena välineenä toiminut kirjoittamista voimakkaammin, koska se on mennyt suorempaan siihen, mitä en ole tunnistanut itsessäni, mille olen ollut sokea tai mitä olen aikaisemmin kieltäytynyt katsomasta. Sehän meillä kaikilla on, tietoisuuden sokea alue, jota emme itse itsessämme tunnista. Draamassa olen saanut kiinni sen ”liepeestä” ja se on riittänyt – sitä tunnistamatonta on tullut draaman tekemisen myötä sieltä perässä. Oli väline mikä tahansa, oleellista taitaa olla siihen kutoutuva dialogisuus, sisäinen tai ulkoinen. Tämä ihan siitä syystä, että toipumiseen tarvitaan rehellistä peilausta. Minulla kirjoittamiseen on liittynyt myös tutkimisen paikka. Koska se on ollut työssä yksi pätemisen väline, suhdetta siihen on pitänyt selkiyttää, jotta se toimisi itsetuntemuksen ja eheytymisen välineenä. Tärkeintähän kuitenkin on, että löytyy jokin keino kulkea kohti omaa, todellista minää.

    Olen samaa mieltä siitä, että tunteiden tunnistamista pitäisi tukea tai jopa opettaa. Käytännössähän sokeus tunteille ja omalle itselle periytyy. Jos minä en ole saanut peiliä omille tunteilleni lapsuudessa, en voi antaa sitä myöskään eteenpäin. Kuinka osaisin, jos omaa kokemusta ei ole. Onneksi sitä voi oppia!

  8. katisar sanoo:

    Tarkoitako psykodraama työskentelyä? Minulle se ei ole niin tuttu kuin tämä ego-statestä kehittämäni sisäinen teatteri. Ulkoistetaanko siinä omat osat toisiin ihmisiin, ja niitä ihmisiä sitten ohjataan? Näinhän toimin omassa sisäisessä teatterissani. Ulkoistan vaan ristiriitaiset osani ”fiktiivisiin” luomiini kirjallisiin hahmoihin, jotka edustavat menneisyyden roolejani ja tulevia mahdollisia minuuksiani. Omassa eheyttävässä prosessissani olen hakenut reflektiopintaa mm. Roberto Assagiolilta, Carl Jungilta ja Ken Wilberiltä.
    Eheyttävä kirjoittamiseni on prosessikirjoittamista, joten kirjoittaessa vaivun jonkinlaiseen ”transsitilaan”, jossa kadotan yhteyden ulkoiseen todellisuuteen, ja mielikuvitukseni alkaa tuottaa dialogia, jonka perässä välillä ei tahdo pysyä. Kirjoittaessa yritän olla arvioimatta tuotoksiani, annan vain palaa! Mielestäni se on prosessina lähellä jungilaista aktiivista imanginaatiota. Pyrin ikään kuin päästämään otteen irti objektiivisesta maailmasta ja annan mielikuvituksen lentää subjektiivisessa todellisuudessa! Kirjoitin vuoden ajan. Sivustoillani http://www.kuumussavirtaa.fi näkyy raakatuotosta (Emännän blogi). Tällä hetkellä siitä on editoinnin alla kirja.
    Joo… me siirrämme omilta vanhemmilta saamiamme traumojamme tuleviin sukupolviin. Tämä traumojen kierre olisi onnistuttava katkaisemaan. Mielestäni koulut ovat liian tietopainotteisia. Uskon, että kun ihmisen yksilöitymisprosesseja tuettaisiin jo koulussa, voi ihmisessä syntyä aito tarve toteuttaa juuri omia henkilökohtaisia päämääriään, eikä jonkun muun.

  9. Tarkoitan. Siinä käytetään improvisoituja roolityöskentelyjä eli työskentelyssä käsitellään ryhmäläisten sisäisen maailman tapahtumia niihin kuuluvissa rooleissa. Työskentelyssä voi purkaa tunteita, ilmaista ja tutkia asioita ja jollain lailla myös puhdistua ja korjata. On jotenkin hienoa katsoa ulkoa, toisaalta hypätä sisään, muuttaa ja katsoa uudelleen.

    Kirjaprosessisi kuulostaa hienolle. Joko tiedät, koska se olisi tulossa kirjan muodossa ulos, kansineen kaikkineen?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: