Koska aika on arvokas asia, sen mittaaminenkin saisi olla. Minulle arvokkuus on kauneutta ja kauneuden perusteella minä  valitsen myös kalenterin. Kalenteri saattaa olla joskus täynnä ja täyteys voi ahdistaa. Minulle täyteys näyttäytyy entistä ankeampana, jos se on sullottu ikävän näköisille riveille ja valjuille sivuille.

Monena vuonna olen kirjoittanut menoni Kiireenkesyttäjän hyvinvointikalenteriin. Viime vuosi kuluin Positiivareitten Hyvän Mielen Päivyrin seurassa.  Ensi vuodelle Paulo Coelhon Hetkiä 2012 on ihan ykkönen.

Kalenterin on kuvittanut kolumbialainen Catalina Estrada. Kuvia, kauniit kuukauden aloitusaukeamat, viehko kansi ja kannen sisälehdet. Coelhon mietelauseita, väljä ja hengittävä taitto. Tuttua tavaraa, sillä olen minä ennenkin vuoteni viettänyt Coelhon seurassa ennenkin.

Jos rakastamme itseämme, maailma muuttuu. Rakkauden valo hajottaa syyllisyyden pimeyden.
Paulo Coelho: Valkyriat

Booky myy kalenteria edullisesti
Paulo Coelho: Hetkiä 2012

Keveyttä ja iloa olimme vailla

Mitä leffoja menee? Joo, se tarjonta ei tähän hätään auta. Johnny Englishkin alkaa pyöriä vasta viikon päästä. Mutta entäs teatteri. Eteen osuneen maakuntalehden mukaan Vaimoni on toista maata -näytelmän ennakkoesitys näytti olevan ohjelmassa. Sinne siis meikäläisten mieli. Oli iltapäivä ja mies marssi teatterin lippukassalle. Hänelle kerrottiin esityksen olevan loppuunmyyty.

No mitäs nyt? Vuokrataanko leffa?

Siinä kohtaa mies tokaisi, että mitäs muuten menit kirjoittamaan Facebookissa, että mennään teatteriin, jos saadaan liput. Eikös sen pitäisi olla muodossa kun saadaan liput. Täsmälleen. Oleellinen muistutus toiveiden ja tavoitteiden merkityksestä. Ajattelutapa pätee niin pienissä kuin suurissakin unelmissa ja alkaa helposti ohjata toimintaa. Meillä oli perjantain arkiunelmana teatteri-ilta. Sitä kohti siis myös oma mieli. Tein ajatuksissani korjausliikkeen ja kuvittelin meidät teatterin katsomoon hyville paikoille NAURAMAAN hereästi.

Käytännössä me tartuimme lipunmyyjän kommenttiin siitä, että voihan käydä niin ettei kaikkia varattuja lippuja  lunasteta. Marssimme lippukassalle kärkkymään varttia vaille seitsemän. Vielä oli kuulemma muutama lunastamaton lippuvaraus.  Odotimme. Kymmentä vaille. Odotimme. Viittä vaille. Lipunmyyjä vinkkasi meille.

Saimme paikat riviltä 11

Hyvät paikat. Esitys oli mainio ja nauru pulppusi. Hauska, spontaani ilta, jonka jälkeen poistuimme täydestä teatterikatsomosta hymy silmäkulmissa ja sisäisesti hyvällä tavalla hölkänneinä.

Nyt mietin sitä, miten omaa ajatteluaan voi ja pitää suunnata. Minä valitsen, jäänkö “Ei se kuitenkaan” / “Pitihän se arvata” / “Tuskin onnistuu” – ajattelun vangiksi ja kasvatan surkeuden pääomaa päässäni. Vai keskitynkö luottamaan mahdollisuuksiin ja siihen että asiat menevät parhain päin ja moni etukäteen epätodennäköiseltä tuntuva asia toteutuu. Jos olisimme perjantain jääneet kiinni “Ei se kuitenkaan” -ajatuksiin, ilon ja luottamuksen pääoma olisi jäänyt karttumatta sillä huikealla tavalla kuin miten se nyt teki.

Uskon, että maailmankaikkeus on ennenkaikkea hyväntahtoinen. Elämässä tulee aina myös pettymyksiä – isompia ja pienempiä – mutta myönteisesti suuntautunut mieli poimii valoisat puolet. Hyvän pääoma kasvaa ja auttaa katsomaan seuraavallakin kerralla niitä mahdollisuuksia!

PS. Suosittelemme lämpimästi Mikkelin teatterin versiota Vaimoni on toista maata -näytelmästä!

Viimeisimmän sisäisen vyyhden pohtimiseen sain lisäeväitä juuri näin. Istuin olohuoneen sohvalla jotenkin tyhjässä tilassa, vailla ajatuksia. Kissa livisti käteni alta, kun silittelin sitä hajamielisesti. Katseeni vaelsi takaseinän kirjahyllylle ja juuttui Martti Lindqvistin pokkariin Surun tie. Mietin, että mitä, äh… suru, eihän tämä nyt ole se ajankohtainen juttu. Suuret tunneliikkeet kumminkin. Poimin kirjan ja avasin sen.

”Tunteiden tehtävä on ylläpitää surun sisäistä työstämistä. Usein puhutaan tunnepuhdistautumisesta, katarsiksesta. Surun aikana sinussa virtaavat tunteet suorittavat suurta sisäpesua, Ne avaavat tukkoja, poistavat jähmeyttä, saavat muistoja liikkeelle ja puhdistavat mieltä monenlaisesta kuonasta ja kaunasta.”

Tunnepuhdistautuminen ja sisäpesun ajatus kolahtivat vaikka kyse ei ollutkaan suoranaisesti surusta.

” On tärkeää, että pystyt hyväksymään omat tunteesi, olivatpa ne mitä tahansa. On aika iloita ja aika surra. On aika vihata ja aika rakastaa. Ne eivät ole toistensa vastakohtia, vaan saman asian kääntöpuolia. Elämykset eivät ole koskaan kiellettyjä tai vääriä kuten aikomukset tai teot voivat olla. ”

Palasin vuosien takaisen aviopariviikonlopun sanomaan tunteista, siihen että niillä ei ole etumerkkiä. Vaikka ajatus on ollut matkassani vuosikausia, se jotenkin tuppaa hämärtymään välillä. Syyllistyn ja ahdistun toisinaan tunteista, jotka tuntuvat jollain lailla vääriltä tai kohtuuttomilta tilanteeseen nähden. Se lisää tunnekuormaa.

Kun otin kirjan käteeni, olin juuttumassa tunnevellontaan, joka on loputonta, aikaa vievää ja voimia syövää vatulointia. Lukeminen tarjosi tauon siihen, uuden ikkunan maisemaan, jota oli aihettakin katsoa. Sinänsä ei mitään säkenöivän uutta, vaan ennemminkin syvä muistutus oleellisesta. Minua puhuttelevalla tavalla sanoitettu ajatus. Hukkaan oman syvyyteni herkästi arjen tohinassa – sen löytämiseen kaipaan peilejä. Keskusteluja, kirjoja, runoja, musiikkia, valokuvia, maalauksia. Ne auttavat suorittamaan tunteiden sisäpesun sillä kertaa päätökseen ja ottamaan uuden askeleen. Sen jossa hymy jo viriää.

Paulo Coelho on hämmentävän epätasainen kirjailija. Koskaan ei voi tietää, millainen seuraava kirja on. Vai asetanko minä hänet kirjoittajana johonkin valmiiksi ajateltuun muottiin enkä kelpuuta muuta kuin odotusteni mukaista tekstiä? Coelho kuuluu lempiajattelijoihini, olkoonkin että hän on miljonien ihmisten seuraama bestseller-kirjoittaja, jota välillä arvostellaan myös hyvin kriittisesti kaupallisen henkisyyden edustajaksi.

Oli kaupallista tai ei, moni Coelhon ajatuksista ja tarinoista kulkee elämänohjeinani ja palaan niihin yhä uudestaan. Alkemistin luin jo sen ensimmäisenä suomenkielisenä käännöksenä nimellä Santiagon unelmat. WSOY julkaisi sen vuonna 1995 ja Bazar Kustannus julkaisi saman suomennoksen uudelleen vuonna 2002 Alkemistina. Hurmaannuin tarinaan. Samoihin aikoihin luin myös James Redfieldin Yhdeksän oivalluksen tien. Pam. Mieleen avautui polkuja, joilta ei ollut paluuta ja jotka ovat vieneet uusille, avarille mielen maille. Mieli alkoi herätä henkisille yhteyksille.

Sittemmin olen rakastunut Coelhon Pyhiinvaellukseen, Valkyrioihin ja Portobellon noitaan. Tuo viimeinen ei kuitenkaan avautunut ensimmäisellä lukukerralla. Kun toisen kerran tartuin siihen, teksti vetäisi mukaansa. Juuri niin Coelhon tekstit parhaimmillaan toimivat. Alef ei toimi ihan samalla lailla, ei ainakaan noiden mainittujen tavalla. Paljon minulle mieleistä Coelhoa Alefissa kumminkin on.

Matka – se tuttu metafora

Päähenkilönä on tarinan mukaan kirjailija itse. Hän matkustaa Trans-Siperian junalla halki Venäjän. Mukana ovat tulkki, kustantaja ja nuori, väkisin mukaan änkeävä ihailija Hilal. Matka on toki fyysinen matka, jossa asemapaikat ja matkan varrella olevat kaupungit jäävät kuitenkin sivuosaan. Ennenkaikkea se on kuitenkin henkinen matka keskelle syntiä ja syyllisyyttä, pelkoa, rakkautta ja anteeksiantoa. Se sisältää paljon myös sitä, mistä minä, 45-vuotias nainen käyn keskusteluja läheisten ihmisten kanssa. Alef johdattaa minuakin pohtimaan omaa elämänmatkaani. Sitä mitä valintoja teen ja mihin asioihin keskityn.

Kirja on myös kirjailijan uskonkamppailua, henkisiä perinteitä, rituaaleja, ennusmerkkejä, mestareita ja liikettä menneissä elämissä. Kirjailijan ja hänen ihailijansa vähitellen muuttuva ja kehittyvä suhde on peräisin 500 vuoden takaa, aikaisemmasta elämästä. Se vaatii sovitusta.

Ristiriitaisia tunteita

Lukeminen nostaa monenlaisia tunteita. Kiukkua, ärsytystä, tympääntymistä, hymyä, liikutusta. Luin ensimmäisen puolikkaan aika vauhdilla. Sitten kirja jäi joksikin aikaa olohuoneen pöydälle nököttämään, kunnes jatkoin sen loppuun. Alef on minulle ristiriitainen lukukokemus, jota en kuitenkaan olisi halunnut jättää väliin. Voi olla, että palaan tähän vielä. Vaikkei tämä vedäkään vertoja suosikki-coelhoilleni, tämä on niitä lähempänä kuin vaikkapa Voittaja on yksin, edellinen suomeksi julkaistu Coelhon teos. Sen maailma oli kalsean kylmä ja minulle kaukainen.

Marikka Bergman on pohtinut muoti-ilmiöksikin leimattua downshiftaamista  julkista keskustelua moniulotteisemmin ja syvemmin. Hänen tekstinsä vie sen juurille, missä kohtuullistamisessa ja hiljentämisessä todella on kyse. Ei vapaa-ajan ja laiskottelun lisäämisestä, vaan elämän tavoitteiden ja suoritushulluuden syiden pohtimisessa. Hän on niiden olemassaolon perusasioiden äärellä, joihin joidenkin elämä nyrjähtää ja joiden vuoksi mielenterveyskin saattaa heittää.

Sen sijaan, että Bergman viisastelisi jostain ylhäältä käsin, korokkeelta, hän pistää kaunistelematta peliin itsensä ja oman elämänsä.  Kirjaan kootun tiedon etsimisen syynä ovat omat kokemukset ja kivut. Ehkä juuri siksi teksti on täysipainoista luettavaa. Koska aiheet on arjessa punnittu, tekstiin on helppo samaistua.

Suorituskoukkuja ja -loukkuja

Marikka Bergman nostaa päivänvaloon ne naisen suorituskoukut ja –loukut, jotka ovat minullekin niin tuttuja. Myös minä olen verrannut itseäni muihin kaikilla naisen elämän sektoreilla ja tuntenut viiltävää huonommuutta niin äitinä, puolisona, ystävänä, ammatti-ihmisenä kuin monessa muussakin roolissa. Mittani on ollut vääränlainen, liian suuri ja liian vaativa ja sitä olen yrittänyt epätoivon vimmalla täyttää. Eipä ole onnistunut. Sen takia olen ollut sairaslomallakin.

Syvä elämänilo ja ihastuttava työnilo on alkanut löytyä mitan kohtuullistamisen myötä. Kaikessa kun ei voi vaatia itseltään täydellisyyttä. Elämä on tehnyt parhaansa palauttaakseen minut oleellisen äärelle ja heittänyt matkalle vaiheita, joissa on ollut mahdotonta vaatia itseltään yhtään mitään – tästä esimerkkinä Selviämistarina-kirjamme kuvaamat kokemukset.

Ai snobbailua vai?

Slow-elämäntyyli on paljon muuta kuin varakkaiden snobbailua, jollaiseksi sitä on koitettu leimata. Suorittaminen on sairautta ja saa usein aikaan aikaan pinnallisia ja merkityksettömiä tuloksia – jos sitä suorittamisesta syntyvää puuhastelua ja hätäilyä voi edes tuloksiksi nimittää. Meidän ei tarvitsisi näyttää, päteä ja olla olevinaan. Me voisimme olla, kohdata ja tehdä syvemmin ja perusteellisemmin ja saada samalla aikaan jotain kestävämpää ja vaikuttavampaa. Puhumattakaan siitä, että tekisimme silloin vähemmän virheitä ja saisimme aikaan todellisia tuloksia pienemmässä ajassa, kun osaisimme keskittyä oleelliseen. Sairaslomakulutkin vähenisivät.

Elämän todellinen sisältö ei ole kuluttamista ja kiihkeää elämässä kiitämistä. Se on kohtaamista toisten ihmisten kanssa. Aitoon kohtaamiseen puolestaan perustuu aika moni työkin: myynti ja markkinointi, kasvattaminen, kouluttaminen ja opettaminen, sairaan- ja terveydenhuolto, sosiaalityö jne.

Kaiken tämän ja paljon muunkin puolesta Marikka Bergman puhuu kirjassaan. Ekstrana tulee vielä muiden ajattelijoiden syviä, hyviä oivalluksia.

Kiitos kirjasta Marikka. Palaan tähän monta kertaa.

Kiireettömät aamukahvit, riippumattonokoset ja kirjanlukusessiot. Kesäuinnit. Iltapäiväkahvit marjapensaiden keskellä. Laiskottelu. vanhojen lehtien lukeminen sadepäivinä. Laiskottelun jälkeiset siivouskohtaukset. Iltasaunomiset. Mansikka-aika.

Nautinnollista kesää ja lomaa ja kesälomaa! Onnellista oloa ja eloa! Ollaan ihmisiksi toisillemme.

Tällä kertaa kaikki kahden hengen huoneet oli varattu. Buukkasin meille mies- ja naispaikan kuuden hengen huoneesta. Viimeksi olemme yöpyneet dormissa joskus opiskeluvuosina.

Minä majoituin kerrossängyn alapetille ja aviomies yläpetille. Kurkotimme sormenpäitä yhteen ja hymyilimme kumpikin omalla paikallamme. Huoneen toisessa laidassa luki pokkariaan kolmekymppinen tummatukkainen mies, jonka leukaperät olivat ärhäkän parrankasvun peitossa. Hän tervehti niukasti englanniksi ja kääntyi takaisin kirjansa puoleen. kannen perusteella en pystynyt yhtään päättelemään edes sitä, millä kielellä kirja oli kirjoitettu.

Eipä hän tervehdyksen lisäksi meille koko aikana  juuri muuta puhunutkaan. Majaili vain petaamattomalla petillään täkin alla, talon antamat lakanat mytyssä jossain sängyn laidalla. Kävi välillä vessassa ja palasi kirjansa pariin. Aamulla haki korillisen puhdasta pyykkiä, jonka perusteella arvelimme hänen viipyvän vähän pitempäänkin. Ja yöllä hän vaelsi ovessa monta kertaa eestaas. Taisi käydä tupakalla ulkona. Ramppaaminen alkoi ärsyttää, mutta nukahdin aina takaisin ennenkuin sain kysyttyä, onko hänellä jokin hätänä. Onneksi. Minä tuskin olisin voinut häntä auttaa, vaikka jotain sellaista unenpöpperoisissä aivoissani suunnittelinkin.

Miehen olemus oli sisäänpäin kääntynyt ja kumarainen. Koko maailmankaikkeus tuntui kutistuneen tuohon kumaraiseen kehään. Muoto oli jotenkin raskas ja musta. Ei uhkaava eikä pelottava, mutta ilmeetön ja jähmettynyt.

Kun aamukymmeneltä heitimme reput selkään, mies jatkoi pokkarinsa lukemista selkä huoneeseen päin. Jähmettyneenä. Hänen olemuksensa jäi vaivaamaan. Mitähän hänelle on tapahtunut, kun elämä tuntuu jotenkin kaikonneen. Mikä tekee muodon noin mustaksi, pysähtyneeksi, elottomaksi.

Kun veimme tytön Helsinki-Vantaan lentokentälle, suunnistimme syömään ja siitä Suomenlinnan lautalle. Ilta oli jo pitkällä, kun rantauduimme Suomenlinnan päälaituriin. Marssimme kevyin kantamuksin, reput selässä hostelliin. Sen jälkeen suunnistimme vielä iltakävelylle.

Saarella syreenit kukkivat vielä yhtä jumalaisen kuohuvasti kuin viime torstainakin. Olin silloin Suomenlinnassa työkeikalla ja yövyin samalla reissulla hostellissa, saaren ainoassa majapaikassa. Silloin onnistuin saamaan kahden hengen huoneen. Nyt jouduimme tyytymään mies- ja naispaikkaan dormissa, jossa majoittui pari muutakin, meille tuntematonta ihmistä. Tämähän oli melkein kuin seurustelun alkuvuosien matkailua.

Illan hämärtyessä vaelsimme pitkin Suomenlinnan kujia. Syreeninkukat kuohuivat ja tuoksuivat. Koko saari on kuin syreenitaivas tähän aikaan vuodesta. Oli ihana työntää koko pää puskaan ja huumaantua tuosta tuoksusta.
- Haistele nyt tätä lumoavaa tuoksua, kehotin miestäkin. Häntä nauratti, kun toistin saman monta kertaa.

Istuimme hiekkakentän laidalla ja mietimme yhdessä millaisia ihmisiä mahtaa noissakin kodeissa asua. Arvuuttelimme iltalenkille koiran kanssa lähtevän miehen elämää. Onkohan koira yksin päivät vai olisiko mies vaikka käsityöläinen, jonka mukana koira kulkee.

Aamulla paistoimme kananmunat yläkerran asiakaskeittiössä. Henrik pilkkoi tuoreita mansikoita turkkilaisen jogurtin sekaan ja haki kahvit alhaalta. Ennen paluuta kauppatorille kävelimme vielä Lelumuseon terassille kahville. Minä, joka en juuri kakkuja popsi, pöllin lusikallisen Komentaja Kovankon omenatortusta, jota aviomies nautiskeli vaniljakastikkeen kanssa. Rannassa taivastelimme myös valkoposkihanhien palleroisia poikasia.

Emme tehneet mitään ihmeellistä. Olimme. Elimme. Katselimme. Kuuntelimme. Kuulimme. Ennenkaikkea me jaoimme asioita. Kerroimme toisillemme ääneen, mikä oli mukavaa ja miltä asiat ja aistikokemukset tuntuivat. Jotenkin kaikki koettu oli enemmän totta, kun sen sai jakaa ja toinen osallistui jakamiseen oikeasti – ei vähätellyt eikä ohittanut vaan kuunteli, kun puhuin ja puhui itse. Kaikki se ulkoisesti ei miltään näyttävä oli ja on äärettömän arvokasta.

Alla olevilla kuvilla jaan siitä osan teidänkin kanssanne.

Tuo fiilis oikein hulvahti eilen, kun laitoin tuota kuvassa näkyvää liinaa paikalleen. Fiilis, että olisi kiva saada joku käymään. Soitin samantien samalla kylällä asuvalle ystävälleni ja pyysin kahville. Mieskin tuli vähän myöhemmin töistä ja istuimme varmaan pari tuntia pöydän ääressä ja rupattelimme. Aika isoista asioista puhuimme, elämän käänteistä ja kokemuksista ja siitä, miten ne nyt ymmärrämme.

On mukavaa, että elämässä on aikaa ja mahdollisuuksia noille spontaaneille hetkille. Niissä elämä maistuu ja syntyy jotain sellaista, jota rahalla ei saa. Eihän tuo aina onnistu, mutta aika usein kumminkin. Nykyään. Ei vielä viisi vuotta sitten.

Siis tule kahville – koska tulet?

Siitä virisi vilkas keskustelu ja ystävistäni moni kertoi hurahtaneensa pelakuu-istutuksiin. Samassa keskustelussa jaettiin muitakin kasvivinkkejä. Tulipa puhuttua taimikasvatuksestakin. Minulle jäi itämään ajatus siitä, josko vielä joskus kasvattaisin pelargonioita siemenistä. Se kun on kuulemma helppoa.

Mainitsin keskustelussa myös maahumalan. Tuo kuva on viime kesältä ja siinä maahumala valuu suloisesti pitkin kukkalaatikon reunoja. Istutin sitä kukkalaatikkoon ja ruukkuun nyt jo toisena kesänä peräkkäin ja odotan, että kasvi ryöppyää loppukesästä pitkin etukuistin lattioita. Kertoilin noita kokemuksia ja yksi ystäväni ihastui kasviin niin, että päätti lähteä hankkimaan niitä omalle pihalleen kommentoiden etsineensä juuri tuollaista viherihanuutta.

Voi miten hyvä fiilis siitä tuli. Vain se, että kerroin, mikä on tuottanut minulle hyvää mieltä, johti moniin yhteisiin, iloisiin löytöihin.  Onnistuin tuottamaan iloa, vaikka en siihen edes pyrkinyt. Jaoin oman kokemukseni ja se johti eteenpäin. Kun jaan niin saan. Minulle tuli tästä niin hyvä mieli!