Tällä viikolla on paljon ohjelmaa. Koulutusta, työnohjausta ja ajettavia kilometrejä. On monta muistettavaa asiaa, monituisia pakattavia materiaaleja sekä usean eri asiakkaan kansiot. On yöpymisiä toisella paikkakunnalla. Toisaalta on myös hoidettavia taustatöitä ja koulutusvalmisteluja.

Palveleeko koko viikko ainoastaan elannon hankkimista? Seuraako tästä kaikesta tunne, että elän vain tehdäkseni työtä? Vai voisiko olla toisinkin? Mahtuisiko viikkoon muutakin elämää? Voisiko siitä seurata kokonaisvaltaisempi olo?

Ainakin olen pyrkinyt siihen jättämällä kalenteriini tämän päivän tasauspäiväksi. Tänään puran eilisen pitkän päivän tekemiset. Vaihdan työkassiin loppuviikon tavarat Savonlinnaa, Helsinkiä ja Kotkaa varten. Viimeistelen huomisen koulutuksen valmistelun ja tarkistan, että muistitikulla on oikeat tiedostot. Pakkaan yöpymistarvikkeet. Teen odottamassa olevat toimistohommat, kerään kuitit kirjanpitäjälle ja kirjoitan laskuja.  Laadin lapsen parin päivän vapaa-annomuksen koululle. Vastaan odottamassa oleviin sähköposteihin. Tänään olin myös paikalla, kun lapsi lähti kouluun ja olen kotona hänen palatessaan. Illalla ajan jo huomiselle koulutuspaikkakunnalle.

Ilman tätä tasauspäivää kaikki tausta- ja oheistyö, pakollinen sellainen, pitäisi vain tunkea johonkin rakoon.  Jos sille ei ole varattu aikaa, sitä aikaa ei synny mistään. Koska se kumminkin on tehtävä, mitä vaihtoehtoja jää jäljelle? Ilta ja yö. Se taas olisi pois perheeltä ja itseltä.  Varaamalla tasausaikaa autan kalenteriani – ja itseäni – hengittämään. Rauhassa ja vapaasti. Hengittävän kalenterin rakentamisessa olen edelleen harjoittelija, joskin huomaan oppineeni jo jotain.  Hengittävä kalenteri antaa tilaa eri rooleilleni – yrittäjänä, kouluttajana, työnohjaajana, naisena, vaimona ja äitinä. Se auttaa minua voimaan paremmin.

Tässä kohtaa kiihkeää syksyä vedän henkeä.Lapsilla on syysloma ja siinä kupeessa minunkin kalenterissani lukee muutaman päivän kohdalla LOMA! Se tuntuu hyvältä ja tarpeelliselta. Se rytmittää syksyä ja antaa virtaa loppuvuoteen.

Joskus aikaisemmin olin lomapäivien koitettua niin puhkipoikki, että lyhyt lomanpätkä meni toipuessa. Ensin piti päästä nukkumaan univelkoja pois, sitten oli mahdollista toipua jokseenkin työkuntoon. Se mikä jäi puuttumaan, oli uudistuminen. Kone oli ollut niin kovilla, että lyhyt loma hädin tuskin riitti kehon ja mielen kovasta rasituksesta palautumiseen. Niinpä loman tuoma virkistys piisasi vain hetkeksi loman jälkeen.

Uudistuminen vaatii lepoa ja tyhjää tilaa mielessä. Siihen kytkeytyy ammatillinen kasvu, motivaatio ja työnilo. Uudistuminen on luonnon luontainen prosessi ja sen tarpeita olisi hyvä kunnioittaa myös omassa mielessä ja kehossa, elämän valinnoissa. Kunnioittamisen voi aloittaa vaikka oman rytmin ja sen tarpeiden tunnistamisesta. Edes riittävästä unen määrästä.

Lakaisin päivällä etukuistin ja rappuset. Hyvällä mielellä ja kiireettä. Jäin harjan varteen miettimään sitä, miten monesti olen ärtyneenä harpponut  roskaiset raput ylös sisään mennessä tai alas, autoa kohti askeltaessa. On ollut kiire viemään kauppakassissa olevat jogurtit ja broilerit jääkaappiin tai hoppu työkeikalle Savonlinnaan. Roskiin en nyt sentään ole kompastunut, mutta jotenkin olen ne kiireisenä ohimennessä  kumminkin noteerannut. Kevyesti ärtyneenä.

Sama juttu tapahtuu puhtaan pyykin kanssa. Joskus kodinhoitohuoneeseen kertyy vinot pinot vastapestyjä ja taiteltuja lakanoita. Siellä ne majailevat pöydänkulmalla päiväkausia. Toisinaan lehtipino vain kasvaa ruokapöydän tuolilla. Arki tuntuu toisinaan olevan täynnä asioita, joiden ohi kuljen ärtyneenä. Sillä lailla, että rekisteröin kesken olevan tai minua odottavan tekemisen, jolle en juuri sillä hetkellä mahda mitään. Sille elinvoimalle, joka  kuluu kaikkeen tähän ärtymykseen, olisi parempaakin käyttöä.

Mitä kiireisempi olen, sen enemmän kertyy yksittäisiä asioita, joiden kuntoon saattaminen kestäisi vain hetken, mutta joita siirrän, koska ehtiihän tuon nyt joskus.  Tai siirrän, koska aina on jotain kiireisempää ja isompaa. Lopulta pienten juttujen vuori on niin iso, ettei sitä saa viikonlopunkaan aikana hoidettua. Koko paketista on mahdoton selviytyä kerralla. Rehottamaan päässyt kukkapenkki, roskainen ja tahrainen allaskaappi, rovio mapittamattomia papereita, yrttipenkin kuivaamista odottavat yrtit, epämääräiseltä näyttävän jääkaapin siivous.  Ja tietysti se varasto, johon on vain pinottu tavaroita niin, että lopulta ei pääse ovea pitemmälle.  Kaikki se vaivaa ja ärsyttää. Sinänsä simppeleistä ja mukavistakin arkipuuhista tulee kirous ja rasite.  Jos aikataulut taas ovat reilassa, niin minä nautin pyykin taittelusta kuin yrttien säilömisestä. Kiireessä ne ovat vain taakka toisten taakkojen lisänä.

Tänään oli leppoisa olo ja pysähdyin lakaisemaan kuistin. Tein sen rauhassa. Nautin lopputuloksesta, vaikka tiesinkin, että täällä metsässä ilo on lyhytaikainen. Hetken päästä tuuli lennättää runsain mitoin neulasia ja keltaisia lehtiä rapuille. Silti ennätän yhdellä lakaisulla kulkea muutaman kerran edestakaisin niin, että mielessä häivähtää kullakin kerralla ilo ja mielihyvä siististä kuistista.

PS. Puheellani arkipuuhista en nyt tavoittele mitään tiptop- huushollia, vaan sellaista kohtuullisen järjestyksen kotia. Sellaista, missä minulla on hyvä ja rauhallinen olo. Järjestyksellä on merkitystä mielelle ja se myös ilmaisee jotain mielen järjestyksestä. Minulla.

Tänään on hyvä ja levollinen mieli. Olen saanut aikatauluni toimimaan suunnilleen niin, että elämäni valokeila on siirtynyt pois viime tipan ryntäilystä. Sen sijaan, että keskittyisin koko ajan kiihkeään viime hetken asioiden hoitamiseen, minulle jää nyt suht´mukavasti aikaa katsoa asioita pitemmällä perspektiivillä.

Mitä se tarkoittaa käytännössä? Esimerkiksi tämän aamun talvirenkaiden vaihtoa. Vielä muutama vuosi sitten huhkin renkaiden kimpussa aamuisessa räntäsateessa hiki päässä. Edessä oli kilometrejä, tie lumesta liukas ja minulla kesärenkaat alla. Koska moni muukin kesätassuinen autoilija oli herännyt aamulla samaan lumihavaintoon, ei renkaanvaihtoaikaa saanut yhdestäkään huoltoliikkeestä. Oli pakko hoitaa homma itse. Koska reagoin asiaan viime hetkellä, vasta kun oli pakko, ei sille ollut aikataulussani tilaa. Minä stressasin, hikoilin ja myöhästyin sieltä, minne piti olla menossa.Sydän hakkasi, hikoilutti ja otti päähän olla myöhässä. Seuraavatkin hommat luistivat eteenpäin ja ruuhkautuivat, kun jouduin ahtamaan renkaanvaihtosession rakoon, johon se ei olisi oikeasti mahtunut.

Nyt kun olen vuosien harjoittelun tuloksena saanut aikatauluni kohtuullisiksi, ennätin ajatella tätäkin jokasyksyistä tarvetta ajoissa. Ajan varaaminen renkaanvaihtoon onnistui vaivattomasti. Tälle päivälle oli vaihtoehtoja niin aamulla, päivällä kuin ilallakin. Mieli on rauhallinen, vaikka lähiaikoina on edessä monta aikaista aamulähtöä. En myöhästy työnohjausistunnoista ja koulutuspäivistä ainakaan kesärenkailla liukastelun vuoksi.

Renkaanvaihdon jälkeen olo oli energinen ja mieli rauhallinen. Vaikka saankin välillä aikaan huikeita asioita viime hetken hektisessä energiassa ja keskittyneessä mielentilassa, en voi majailla viime tipan vintillä koko aikaa. Mieleni ja kehoni eivät kestä jatkuvaa stressitilaa. Se syö energiani tehokkaasti, uuvuttaa ja kuluttaa.  Piritysruiskeeksi viimetippafiilistely sopii, mutta aika harvoin siihenkin!

MITEN KIIRE KESYYNTYY?

www.kiireenkesytys.fi

Rutiinit rytmittävät elämää ja luovat turvallisuutta. Itse muistan äidin viikonlopun leivontapäivät. Lauantaina leivinuunin edusta oli täynnä pullapitkoja ja leivät jäähtyivät omalla levyllään. Nykyään meillä lämmitetään sauna lauantaisin. Samoin tehtiin lapsuudenkodissani. Säännölliset ruokahetket ovat tärkeitä. Niistä tai oikeastaan niiden heittelystä olenkin saanut esikoiselta palautetta. Koska työni ei noudata toimistoaikaa ja olen varsin usein tien päällä päivällisaikaan, säännöllistä iltaruokarutiinia alettiin perheessämme kaivata.  Toisaalta aina kotitoimistopäivien aamuina olen saanut olla laittamassa lapsia kouluun – ehkä siitäkin jää jotain lämpimiä muistoja mieleen. Niin ainakin toivon.

Rutiinit eivät saa kuitenkaan olla kahle eikä elämä saa olla pelkkiä rutiineja. Poikkeaminen tavanomaisesta rytmistä voi virkistää ja energisoida merkillisellä voimalla. Huomasin sen juuri tänään. Mieheni heräsi anivarhain ja starttasi työmatkalle jo viideltä. Vaikka hän hiipi liikkeelle hiljakseen, minua häiritsemättä, havahduin hereille. Koska uni kaikkosi, nousin ylös. Kuinka käyttää poikkeuksellisen runsas aamuaika. Siinäpä kumma pulma minulle, aamu-uniselle ihmiselle. Yli tunti ylimääräistä aikaa aamulla.

Kun sitten seitsemältä starttasin kohti Savonlinnaa, keittiön pöydälle jäi jäähtymään juustokuorrutteinen, rapean ruskea makaronilaatikko. Yllätin itseni ja yllätin perheen suuntaamalla aamuenergiani ruoanlaittoon. Makaronilaatikon pyöräyttämiseen tuntui menevän vain hetki. Tuloksena oli valmis päivällisruoka ja itselle ihmeellisen hyvä mieli. Ikinä en ole laittanut ruokaa ennen kuutta aamulla. Miltähän mahtaisi tuntua saunominen kotitoimistopäivän aluksi? Tai jotain muuta poikkeuksellista. On nimittäin niin, että tekemällä jotakin toisin kuin on tottunut, voi osua oikein energiasuoneen. Minun palkintonani oli flow- tunnelma, mainio aloitus uudelle työviikolle.

Eilen inspiroiduin Pekka Pirhosen luennosta, jonka teemat nousivat No Agenda Club- ajattelusta. Pirhonen on kirjoittanut samannimisen kirjan, jonka alaotsikkona kulkee “elä väljästi” Miten mokoma sopii tähän aikaan? Sopiiko ollenkaan? Minä väitän, että sopii. Oikeastaan se taitaa olla ainoa suunta, josta uutta on ammennettavissa. Yhä kiihtyvää, tiukempaa, pinnallisempaa ja kuormittavampaa tahtia aivomme eivät kestä – sen ovat tutkijatkin todenneet.

Innostuin monesta syystä. Myös siksi, että tunnen kuuluvani Pirhosen kanssa samaan heimoon. Uskon siihen, että on mahdollista työskennellä ja elää ihmisen kokoisen rytmin mukaan menettämättä silti ammatillista ja ihmisuskottavuuttaan. Totta puhuen uskon, että väljempi elämä ja sen mahdollistama luovuus ja oivallukset rakentavat ammatillista uskottavuutta, joka perustuu todelliseen oppimiseen, ymmärtämiseen ja kehittymiseen.

Haluan edistää väljemmän elämän ajatusta myös asiakkaideni kanssa. Omat kokemukseni kertovat sen toimivan. Tiukan kiireisenä sain aikaan paljon vähemmän kuin nyt, eläessäni väljemmin. Väljempi elämä luo mahdollisuuksia keskittyä oleelliseen ja olla siinä tuottelias. Se auttaa tunnistamaan luontevasti, puskematta ja pakottamatta sen, mikä on merkityksellistä, mihin tarttua ja minkä puolesta tehdä töitä. Päätökset ovat harkitumpia ja valinnat selkeämpiä. Kiireessä asioita joutuu tekemään moneen kertaan ja valinnat ovat monesti hätäisiä ja ohuella pohjalla.

Tässä ajassa on pinnassa tungosta. Paljon pinnallisesti uutisoituja asioita ja otsikoita, paljon pinnallista ja kevyttä kehittämistyötä, paljon pinnallisia ja ohimeneviä kohtaamisia ihmissuhteissa.Väljempi elämä ohjaa syvemmälle. Se porautuu merkityksiin ja auttaa yhdistämään jo opittua uuteen. Kilpailukyky ja oivallukset syntyvät juuri näistä yhdistymisistä.Väljempi elämä luo tilaisuuden sellaisiin kohtaamisiin, jotka eivät voi toteutua tiukaan puserretun almanakan varjossa. Kun opin tuntemaan itseäni, luotan yhä enemmän itseeni ja elämään sekä siihen, että minun ei tarvitse vedellä joka ikisestä piuhasta, vaan että elämä itsessään luo mahdollisuuksia ja rakentuu ympärilläni. Kun luotan, minun ei tarvitse pysytellä ajan tasalla kaikessa mahdollisessa kymmenillä uutiskirjeillä, kirjoilla, lehdillä, tapaamisilla, kokouksilla ja koulutuksilla. Nimittäin – vaikka yrittäisinkin, se ei kuitenkaan onnistuisi. Luottamus minussa – jos sitä on – resonoi ulkoiseen maailmaan ja kummasti ne oleelliset asiat osuvat kohdalle, kun niitä tarvitsen. Ihan niinkuin Pirhosen eilinen luento. Siitä syntyi valmennuksen idea, jota käytän jo heti maanantaina!

Väljempi elämä ei tapahdu itsestään eikä käynnisty sormia napsauttamalla. Siitä pitää tehdä tietoinen päätös.

Lisää Pekka Pirhosen ajatuksia

http://noagendaclub.blogspot.com

Täältä löydät kirjan

https://www.talentumshop.fi

Vajaa kuukausi sitten tyttäremme loukkaantui kaatuessaan pahasti polkupyörällä. Vasemmassa ranteessa oli murtuma ja ranne kipsattiin. Oikeassa olassa oli murtuma ja käsi oli sijoiltaan. Käsi laitettiin paikalleen eikä olkaa onneksi tarvinnut operoida. Kaiken tämän vuoksi  molemmat kädet ovat olleet levossa ja likipitäen käyttökiellossa kolmisen viikkoa. Vammat ovat parantuneet maanantaisten röntgenkuvien mukaan hyvin ja kipsi poistetaan perjantaina. Käsien käyttörajoitukset jatkuvat vielä pari viikkoa. Nyt lievennettynä. Tytär ei saa nostaa maitopurkkia painavampaa esinettä.

Onnettomuuden sattuessa me vanhemmat olimme Amsterdamissa ja tytär ystävien luona viikonloppukylässä. Kuulimme tilanteesta muutamien tuntien kuluttua. Silloin  ystävämme Päivi ja tyttären ystävä Vilma olivat ottaneet asian hoitaakseen. Saman huushollin viikonloppuvieras Tiina, hoitoalan ammattilainen, arvioi vammat ja lähti toisen kyläilijän,  Mirjamin kanssa viemään tytärtä ensiapuun. Sisareni vei mummin tyttären yöseuraksi osastolle. Hän myös informoi meitä vanhempia asiasta, kun oli jo selvillä, mikä tilanne oli. Kaikki oli tilanteeseen nähden hyvin, vaikka me vanhemmat emme olleet junailemassa joka ikistä yksityiskohtaa. Elämä kantaa, vaikka ei itse olekaan hallitsemassa ja organisoimassa ja vartioimassa.Ajoimme kentältä suoraan sairaalaan sydän täynnä kiitollisuutta siitä, miten asiat voivat järjestyä vaikka ei niitä itse järjestäkään.

Viikot tapaturman jälkeen ovat osoittaneet sen, miten me ihmiset olemme toisiamme varten ja miten suurta harhaa on kuvitella pärjäävänsä yksin. Yksi virheliike fillarilla ja yksin pärjääminen on tiessään. Yhdessä tehden olemme selvinneet kirjojen purkamisesta ja reppuun pakkaamisesta, pukemisesta, suihkusta ja kaikista muistakin arkisista asioista. Aamulla joku meistä on kantanut painavan repun koulubussille, jossa paras kaveri Vilma on ottanut sen vastaan. Vilma on myös jeesannut koulussa niin repun kuin koulukirjojenkin kanssa. Ruokalassakin kaverit ovat olleet apuna. Opettajat ovat auttaneet muun muassa kopioimalla materiaalia, jonka kirjoittaminen ei onnistunut alussa.

Me ihmiset olemme täällä toisiamme varten. Emme palavereja, työmatkoja, yhtiökokouksia, koulun lukujärjestyksiä varten. Arki ja kiire hämärtää helposti sen merkityksen, joka meillä on toinen toisillemme. Joskus minä tarvitsen apua, joskus taas joku toinen. Kenenkään elämäntehtävä ei ole aina olla toisen auttaja tai kenenkään tehtävä ei välttämättä ole aina olla autettava. Tilanteet vaihtelevat ja auttamistakin voi olla monenlaista.

Entä osaanko ottaa vastaan apua? Osaanko asettua autettavan asemaan? Mahtuuko kalenteriini aikaa ja voimavaroja silloin, kun lähellä oleva ihminen kaipaa apua? Entä jos jonkun toisen tarvitsevuus ärsyttää – ärsyynnynkö itse asiassa siihen, etten itse uskalla olla tarvitseva? Tai ehkä en ole saanut ikinä olla tarvitseva – olen saattanut joutua kasvamaan jo pienestä aktiiviseksi asioiden hoitajaksi, pärjääväksi ja vain itseeni luottavaksi ihmiseksi.

Minulle tämä on ollut aikamoinen oppikurssi. Onneksi allakassa on ollut paljon kotitoimistopäiviä ja olen voinut elää tyttären tarpeiden ja aikataulujen mukaan. Olen saanut olla laittamassa häntä kouluun ja vastassa bussilla. Jotenkin sain takaisin palasen sitä, jonka jo olin hukannut kiireisimpinä työvuosina, tyttären ollessa alle kouluikäinen. Sain tilaisuuden olla häntä varten, kun hän minua tarvitsi. Juuri nyt.

Richard Bachilla on viisaita ajatuksia. Hän on sanonut, että linnunpoika hyppää koska se luottaa siipiinsä. Sopuli taas hyppää koska kaikki muutkin hyppäävät.

Minä  haluan olla linnunpoika. Se vain ei ole kovin helppoa, sillä luottaminen kuulostaa sanana helpolta, mutta on arkielämän toteutuksessa monesti mahdottoman vaikeaa. On turvallisempaa varmistella ja takertua kiinni siihen, mikä elämää tällä hetkellä ympäröi. Tuttu on kummallisen turvallista, vaikka siihen olisi vähän tyytymätönkin. Usein tyytymättömyys saa olla melkein sietämätöntä, ennen kuin älyää irrottaa kyntensä siitä, minkä reunassa roikkuu.

Tulee mieleen vuosituhannen alkupuoli.  Asetin työn, työpaikan ja toisten ihmisten tarpeet itseni edelle niin pitkään, että uni häiriintyi, sydämen rytmi sekoili ja fyysinen tasapaino alkoi kadota. Mikään ei huvittanut ja rutiinitkin muuttuivat vaikeiksi. Päädyin pitkälle sairaslomalle. Piti voida aika hemmetin huonosti ennenkuin uskalsin irrottaa otteeni silloisesta työstä ja heittäytyä siihen, mistä olin unelmoinut. Itsenäiseksi koulutusyrittäjäksi ja kirjoittajaksi. En luottanut siipiini, vaikka ammattitaitooni luotinkin.  Piipersin sopulilaumassa ja annoin kohdella itseäni huonosti niin kauan kun vain löysin vähänkin sellaista hyvää, millä saatoin puolustella tilannetta. Kroppa oli kumminkin viisas ja pisti järeän vaihteen päälle. Pakotti lepooon, jonka aikana sekava ajatusnuotta päässä alkoi höltyä. Mieli kirkasti seuraavan askeleen. Se oli pelottava ja sen otettuani tunsin hetken, että putoan jonnekin, mistä ei ole paluuta. En tiedä alkuperää sille pelottavalle tunteelle, jonka siipien räpyttelyyn uskaltautuminen laukaisi. Sen läpi sukeltaminen kumminkin raivasi tietä tuleville valinnoille. Löysin siipeni, ensin pienet tyngät, sittemmin jo vähän suuremmat. Se kannatti!

Tulimme sunnuntaina matkalta. Muutaman päivän breikki arkeen merkitsi muun mukavan ohella pysähtymisharjoituksia. Siis sen elämän perustaidon treenausta, joka saa elämän maistumaan todella joltain. Kaikki oleellinenhan tapahtuu tässä hetkessä, juuri nyt. Ei eilen, ei huomenna. Ei tunti sitten tai viikon päästä. Aistin tuoksut ja maistan maut nyt. Näen, koen ja havaitsen. Tunnen tunteet parhaillaan. Ilahdun, suren, innostun, kaipaan. Haltioidun elämän yksityiskohdista tai kyykistyn pienten ihmeiden äärelle.

Pitkän kaupunkilomaviikonlopun aikana ei ollut kiire minnekään. Mitään pakollista ohjelmaa emme olleet suunnitelleet. Oli aikaa. Olla. Aistia. Kävellä. Pysähtyä.

- Ihanaa, mikä tuoreen kahvin ja vastaleivotun tuoksu. Pysähdytäänkö kahville?

- Oi, katso, mikä ulko-ovi.

- Voi mikä kukkaloisto. Ja nuo auringonkukat. Ja ruusut. Ja tämä tuoksu!

- Ah, tuosta kahvilasta saa lämmintä omenastruudelia!

- Kierretään tuon kaukaisemman sillan kautta, siellä on kukkia kaiteella.

Neljä päivää silkkaa taideterapaa ja vain siksi, että olimme älynneet olla ohjelmoimatta aikaa liian täyteen. Siinä missä arki menee helposti paikasta toiseen kiitäessä, nyt oli aikaa pysähtyä, ihmetellä, kulkea ja ihmetellä taas. Tarttua tilaisuuksiin, joita hetket tarjosivat. Ja niitä tilaisuuksiahan oli. Ihan yhtä lailla niitä on täällä kotomaassa. Ei tarvitse matkustaa Amsterdamiin oivaltaakseen, mutta joskus on hyvä mennä vähän kauemmas arjesta, että osaa kyseenalaistaa omaa kiirettään.  Jotta muistaisi elämän maut, sävyt ja värit.

Olen aloittanut loman jälkeiset työt valmistelemalla koulutusta, jossa pohditaan tulevien  yrittäjien kanssa yrittäjyyden arvoja ja etiikkaa. Aiheen valmistelu nykäisi minut miettimään omaa työskentelyäni ja sen tarkoitusta. Jo aikanaan Benjamin Disraeli pysäytti minut. Hän nimittäin on todennut viisaasti, että suurin hyvä, minkä voit tehdä toiselle, ei suinkaan ole rikkauksien jakaminen hänen kanssaan. Se on hänen omien rikkauksiensa paljastaminen hänelle itselleen.

Mikä onkaan  sen parempi ohjenuora koulutushommissa ja työnohjauksessa – vaan miten vastuullista ja vaikeaakin se välillä on. On osattava luopua omasta tähteydenkaipuusta ja siitä, että voisi loistaa estradilla omilla oivalluksilla. On osattava asettaa nuo oivallukset taustalle työvälineiksi. Niin ihanaa kuin kaltaiselleni suulaalle ihmiselle onkin  kertoa tarinoita ja avata aiheita esimerkein, niin se ei saa muodostua sisällön pääasiaksi.  Minun tehtäväni on kiteyttää ja kirkastaa aihetta sen verran, että osallistuja saa riittävästi evästä omaan pohdintaan ja kulloinkin käsittelyssä olevien teemojen työstöön.  Pääsee siis kaivamaan esille omia aarteitaan, joista minulla ei on vain kalpea aavistus, jos sitäkään. On myös muistettava, että ajattelu tarvitsee tilaa. Se tarvitsee virkistäviä ja mieltä avaavia kysymyksiä. Parhaimmillaan voin olla katalysaattori, joka pistää osallistujan prosessin liikkeelle.  Osallistuja on siis se todellinen tähti.  Koska olemme täällä toisiamme varten, tehdään toisistamme tähtiä ja autetaan aarteiden löytämisessä!